Eräs Shaker: En halua, että minut muistettaisiin tuolina
Shaker-tuoleja. Kuva: Matti Amnell
Shakereitten valmistamien kauniiden huonekalujen ja muiden esineiden vuoksi shakereihin suhtaudutaan nykyään romanttisen ihannoivasti. Vapisijat olivat aikaansa edellä myös asenteissaan. He uskoivat sukupuolten ja rotujen tasa-arvoon, luonnonsuojeluun ja pasifismiin. Heidän ruokavalionsa oli lähellä nykyajan ihannetta, ja he tekivät monia työtä helpottavia keksintöjä. Toisaalta yhteisö oli ahdas, selibaattinen ja jäsentensä yksityselämää pikku piirtoa myöten valvova. Mutta kaikkein suurin ihmettelyn ja päivittelyn aihe oli vapisijoitten jumalanpalvelus: vapisijoitten karkelot, Shaker-dance. Tämä artikkelini on ilmestynyt aikaisemmin Kotiliedessä.
Askeettisen yksinkertaiset, pitkät ja kapeat pöydät, tikapuuselkäiset punosistuimiset tuolit, toistensa sisään mahtuvat kiiltävät puurasiat ja silkkimäisen pehmeäpintaiset monilokeroiset lipastot kertovat erikoisesta elämänmuodosta, joka vaikutti lähinnä 1800-luvulla Yhdysvalloissa shakereitten eli vapisijoitten yhteisöissä.
1800-luvulla ei suhtautuminen shakereitten yhteisöihin ollut yhtä ihannoiva. Vapisijoita pidettiin vaarallisina uskonnollisten ajatustensa vuoksi, vaikka toisaalta heidän taloudellisia saavutuksiaan ihailtiin ja maan korkein johtokin antoi niistä tunnustuksen. Nimi Shaker (=vapisija, ravistelija) oli aluksi pilkkanimi, jonka vapisijat saivat vertauskuvallisten, hurmahenkisten tanssiensa vuoksi, joissa he sanoivat ravistelevansa synnin pois.
Nykyään [1980-luvulla] on jäljellä enää muutamia uusenglantilaisia hillittyjä shaker-vanhuksia. He ovat olleet suureksi avuksi, kun yheisöjen entisiä asumuksia on viime vuosina ryhdytty entistämään. Aikoinaan vauras ja menestyvä Pleasant Hill -niminen kentuckylainen yhteisö käsitti laajimmillaan 270 rakennusta, joissa asui ja teki työtä melkein 500 naista, miestä ja lasta. Pleasant Hill oli johtava kokeilutila, joka käsitti 7000 eekkeriä maata. Nykyään paikalla sijaitsee Shaker Village of Pleasant Hill -museokylä, jonka pinta-ala on 2500 eekkeriä ja jossa on 27 rakennusta. Kentuckyn mäkien keskellä Lexingtonin kaupungin lähellä vaalitaan vapisijoitten perinnettä monilla tavoilla.
Museokylän opas Shaker-asussa
Kuva: Matti Amnell
Lukutaidottoman profeetan seuraajista malliyhteisöksi
Kun englantilainen Machesterin slummeissa kasvanut Anne Lee saapui vuonna 1774 Amerikan mantereelle seitsemän kannattajansa kanssa, ei hän ollut mikä hyvänsä pieni ja tukevatekoinen naisihminen. Anne Lee ja hänen kannattajansa uskoivat hänen olevan Jeesuksen naispuolinen vastine, uuden luomisen äiti.
Kovin huonosti oli Annea kohdeltu Englannissa. Kveekareista eronnut hurmahenkinen, kielillä puhuva ja profetoiva vapisijoitten lahko oli valinnut lukutaidottoman mutta intomielisen Annen johtajakseen. Viranomaiset olivat heittäneet Annen usein vankilaan virumaan, koska tämä levitti outoa oppia: avioliitto oli suurin synti, jonka ihminen voi tehdä. Annen oma ankea avioliitto ja neljän lapsen varhainen kuolema olivat saaneet Annen tällaisiin ajatuksiin. Vankilassa hän oli nähnyt näyn, jossa oli mennyt naimisiin Jeesuksen kanssa ja tullut "uuden luomisen äidiksi".
Naimattomuudesta tuli vapisijoille ovi pelastukseen, ja Jeesus ja Anne olivat heidän taivaalliset johtajansa. Anne kuoli Amerikassa kurjuudessa ja vankiloita kiertäneenä jo 48-vuotiaana, mutta hänen seuraajansa onnistuivat perustamaan vauraita ja menestyviä, utopistisia, yhteistaloudessa eläviä yhteisöjä, jotka tulivat malliksi muille sen ajan ihmisille uusien keksintöjen ja erinomaisten tuotteiden tähden.
Shakerit tanssivat jumalanpalveluksessaan. kuva: Wikipedia
Tanssivat hurmahenget
Sunnuntaisin tuli monesti sadoittain ihmisiä vapisijoitten tilaisuuksiin. Toiset tulivat erinomaisen ruuan vuoksi, mutta useimmat tulivat nauramaan vapisijoitten oudoille menoille. Vapisijat pitivät ulkoilmajuhlia, ja sisällä nämä ihmeelliset Leen kannattajat lakaisivat lattioita, pesivät synnin pois. Mutta kaikkein suurin ihmettelyn ja päivittelyn aihe oli vapisijoitten jumalanpalvelus: vapisijoitten karkelot, Shaker-dance.
Suureen, alastomaan ja yleensä siniseksi maalattuun saliin saapui vapisijasisarten ja -veljien joukko. Kaikkien miesten tukka oli leikattu täsmälleen samanmalliseksi, myös vaatteet olivat samannäköisiä. Naisetkaan eivät erottautuneet toisistaan: heillä oli pitkät mekot, yläruumiin peittävä lyhyt viitta ja hiukset täysin kätkevä myssy.
Miehet ja naiset tulivat eri ovesta, asettuivat paikoilleen lattiaan maalattujen viivojen kohdalle ja aloittivat vertauskuvallisen tanssin. Alkuaikoina vapisijoitten tanssit olivat villin sekasortoisia. osanottajat hyppivät, huusivat, puhuivat kielillä ja kaatulivat mikä mitenkin. Mutta vähitellen tanssit kehittyivät miltei täydellisen tämällisiksi. Tanssi kuvasi sielun vaellusta taivaaseen. Se oli väsyttävä ja kesti pari tuntia. Miehet ja naiset tanssivat kummatkin eri puolella salia. Keskellä huonetta oli viiva erottamassa sukupuolet toisistaan.
Kuin enkelit taivaassa
Paksu näkymätön viiva erotti vapisijamiehen ja -naisen toisistaan koko elämäksi. Tanssikin vain korosti tätä eroa, oltiin fyysisesti lähellä toisiaan mutta kuitenkin erossa. Naimattomuus oli vapisijoille "pelastava risti". Sopimatonta oli myös ylläpitää luonnollisia perhesuhteita. Kun käännynnäinen tuli perheineen vapisijayhteisöön asumaan, sukulaisuussuhteet unohdettiin tyystin. Isästä ja äidistä tuli veli ja sisar lapsilleen ja toisilleen. Isä muutti asumaan miesten taloon, äiti naisten taloon ja lapset tyttöjen ja poikien taloon. Ystävyyttäkin pidettiin hengellistä keskittymistä häiritsevinä. Piti rakastaa kaikkia veljiä ja sisaria yleensä, elettiinhän maanpäällisessä paratiisissa.
Vapisijat uskoivat jatkuvaan ilmoitukseen ja katsoivat saavansa suoraan taivaasta ohjeet elämiseen. He uskoivat, että enkeli toi vuonna 1854 viestin eräältä entiseltä johtajalta taivaasta ja antoi täydelliset tuhatvuotiset elämänohjeet. Niissä neuvottiin seinien väri, huonekalujen määrä ja ulkomuoto, verhojen kuosi ja väri, jopa asukkaiden nukkuma-asento. Vapisijat uskoivat, että enkeleillä oli sama ehdoton järjestys ja samanlainen vaateparsikin kuin heillä. Uskottiin, että elettiin kuin enkelit taivaassa.
Vapisijoilla ei saanut olla salaisuuksia
Ulkomaailmaa pidettiin tuhon eteisenä ja siellä kävivät vain luotettavat johtajat ja hekin vain pakottavasta syystä. Sanomalehdistäkin luetttiin tavalliselle yhteisön jäsenelle vain rikokset ja katastrofit. Tavallinen vapisija eli täysin eristettynä "maailmasta", josta tulleet kirjeetkin avattiin. Johtajilta tulleita käskyjä oli ehdottomasti noudatettava. Naimattomuuden lisäksi pidettiin tärkeänä syntien tunnustamista joka päivä pikku piirtoa myöten.Vapisijalla ei saanut olla salaisuuksia, ei myöskään minkäänlaista henkilöllisyyttä tai yksityisomaisuutta.
Vapisija ei myöskään saanut merkitä nimeään tai nimimerkkiään käsitöihin, kirjallisiin tuoteisiin tai sävellyksiin. Vapisijoitten yhteisöjen välisestä kirjeenvaihdosta, matkapäiväkirjoista ja lehdistä saa kuitenkin tietoa merkittävien tuotteiden luojista. Mutta yksilölle ei tullut kunniaa eikä tämä saanut edes nimeä tai kiveä haudalleen.
1860-luvulla oli 18 vapisijoitten yhteisössä, lähinnä Yhdysvaltojen itärannikolla, yhteensä 6000 jäsentä, useita satoja kussakin. Mikä veti ihmisiä näihin yhteisöihin? Varmaankin yhtenä syynä oli uskonnollinen askeettisuus ja fanaattisuus. Mutta paljon vaikutti varmaankin myös se, että nämä yhteisöt olivat monessa suhteessa malliyhteiskuntia. Ne oli perustettu syrjäseuduille, ja sen ajan vaatimattomiin pienviljelijäasumuksiin nähden vapisijoitten komeat monikerroksiset rakennukset, pulskat karjalaumat ja runsas ruoka vaikuttivat häikäisevästi.
Kuva: Matti Amnell
Työn sakramentti
"Anna kätesi työlle, sydämesi Jumalalle", vapisijat sanoivat. Työ oli heille sakramentti. Ladot ja navetat olivat yhtä arvokkaita, kauniita ja puhtaita kuin kokoushuoneet. Ruumiillista työtä tekivät johtoasemassa olevatkin. Yleensä työvuorot ja tehtävät vaihtelivat, vain jotkut ammattimiehet saivat erikoistua omalle alalleen. Koska työ oli jumalanpalvelusta, ei siinä ollut kiirettä, vaan sille sai täysin omistautua.
Vapisijoitten yhteisö oli melkein omavarainen ja myös tuotti ja myi monenlaisia tavaroita "maailman ihmisille". Ensimmäisinä Yhdysvalloissa vapisijat keräsivät ja viljelijät suurisuuntaisesti lääkekasveja, joita lähetettiin ulkomaillekin myytäväksi. Heillä oli myyntiluettelossaan jo 1800-luvun alkupuolella 354 erilaista rohdosta. Käsiteollisuustuotteet olivat muodoiltaan äärimmäisen yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Mallien uskottiin tulevan suoraan taivaasta. Mallit pysyivät samana vuosisatojen ajan, joten on usein vaikeaa tietää, miltä ajalta jokin tuote on.
Keksintöjen tekijöitä
Vapisijat tekivät monenlaisia keksintöjä, mutta varsinkaan alkuaikoina he eivät patentoineet niitä. Heillä oli vesijohdot taloissaan jo 1700-luvulla, lämmin vesi jo 1800-luvulla. He myivät vesivoimalla käyvää pyykinpesukonetta. He keksivät pakata kukkien ja kasvien siemeniä paperipusseihin. Naisten työn helpottamiseksi keittiön uuneissa oli ulospäin kääntyvät "hyllyt". Oli kaksiosaisia kaulimia ja ruokakaappeja, joiden rei'itetyt ovet pitivät ilman raikkaana ja kärpäset poissa. Lattia lakaistiin litteällä luudalla, jolla pääsi kapeisiin rakoihinkin käsiksi, ja pyykit ripustettiin yksiosaisilla puisilla pyykkipojilla.
Vapisijoiden sanotaan keksineen myös metallisen mustekynän ja pyörivän istuimen tuoleihin. Ennakkoluuloton keksintö oli esimerkiksi ikkunallinen kaappi, josta saattoi nähdä täydellisessä järjestyksessä olevan sisällön. Keksinnöt olivat yhteisölle tärkeitä, koska ne olivat vertauskuva asukkaiden hengellisen kehityksen korkeasta tasosta.
Aikaansa edellä myös ruokakulttuurissa
Sama täydellisyyden pyrkimys, täsmällisyys ja lapsenomainen ennakkoluulottomuus oli ominaista myös vapisijoitten ruokakulttuurille. Nämä pitivät elämän yksinkertaisista nautinnoista, ja ruokailu oli yksi niistä. Äiti Anne Lee oli ollut Englannissa myös keittäjänä, ja Yhdysvalloissa ruokaperinne jatkui ja kehittyi kukoistavaksi. Vapisijoitten isoissa keittiöissä porisivat suuret padat kaiken päivää. Tavallaan tehtiin pitoruokaa kokoa ajan, sillä ruokailijoita oli omasta takaa jopa 300 henkeä ja lisäksi tulivat sunnuntaisin sankat joukot uteliaita ja nälkäisiä "maailman ihmsiä".
Aikana, jolloin muut söivät raskaita liharuokia, makeita ja vahvasti tärkkelyspitoisia aterioita, vapisijat puhuivat kokoviljan ja höyrytettyjen vihannesten puolesta. He oppivat paljon intiaaneilta ja maustoivat ruokia monenlaisilla mausteilla ja yrteillä. Koska kaikki tekivät ruumiillista työtä, ruokaa piti olla paljon. Ruuat olivat yksinkertaisia ja laadultaan loistavia. Sairaille ja vanhuksille oli erikoisruokia. Valmistettiin myös herkkuja kuten sokeroituja hedelmiä ja pähkinöitä, piparminttu- ja suklaakaramelleja.Kymmenen vuoden ajan vapisijat elivät vegetaristeina.
He olivat kuitenkin ennakkoluulottomia ruokailutottumuksissaan ja niinpä he tilasivat ostereita, koska pitivät niitä ravitsevina. Osterit pidettiin vedellä peitetyissä tynnyreissä. Niitä ruokittiin hyvin, ja ne olivat pulskassa kunnossa, kun niitä tarvittiin piiraisiin, keittoihin ja paistettaviksi. Vapisijoiden ruoka tuli kuuluisaksi. Jopa sisällissodan aikana, joka lopulta romautti joidenkin Shaker-yhteisöjen talouden, he tarjosivat loistavia aterioita molempien osapuolien sotilaille.
Shaker-museo
Kuva: Matti Amnell
Taivaassa ei ole likaa
Yhteisön paikkaan vaikutti ratkaisevasti veden läheisyys. Peseytyminen kerran viikossa oli 1800-luvulla harvinaista, sitä pidettiin jopa vaarallisena. Vapisijoille ammekylpy oli uskonnollinen kokemus, pestiin synnit pois. Oli myöskin pelkästään symbolisia peseytymismuotoja, ja vapisijoitten yhteisössä oli kaikille ryhmille, miehille, naisille, pojille ja tytöille, omat peseytymispaikkansa, kylpytalonsa.
Muutenkin oli siisteyden vaatimus ehdoton: taivaassa ei ole likaa. Makuuhuoneissa oli monenlaisia tuuletusikkunoita. Pölyn vaarallisuus terveydelle oivallettiin. Vuoteissa oli pyörät, jotta vuoteita olisi helppoa siirrellä. Kaikenlaisia pölyä kerääviä kalusteita vältettiin. Siksi koristeet ja kiemurat honekaluissa eivät tulleet kysymykseenkään. Myös tuolien ja pöytrien oli oltava kevyitä ja helposti nosteltavia. Kaikissa huoneissa kuuden jalan korkeudella lattiasta kiersi naulakko, jonka puutappeihin sai ripustaa mitähyvänsä, tuolin, lyhdyn tai jopa seinäkellon.
Luovuuden lahjoja
1830-1840 -luvuilla Shaker-lahkossa vallitsi spiritualistinen kausi, jolloin syntyi henkipiirustuksia, spirit drawings. (Muuta kuvataidetta ei vapisijoitten keskuudessa tehtykään.) Eräänlaiset meediot saivat unessa piirustuksen, runon tai sävelmän, jonka he merkitsivät muistiin. Kuuluisin piirros on sisar Hannah Cohoonin vuonna 1854 piirtämä elämänpuu, josta on tullut eräs vapisijoitten ja nykyään Shaker-tyylin symboli, ja sitä voidaan nähdä monenlaisissa tuotteissa. Muunnelma vapisijoitten laulusta "God of Dance" on joidenkin amerikkalaisten kirkkojen virsikirjassa, ja Aaron Coplandin sävellyksessä Appalachian Spring on teemana vapisijoitten sävelmä Simple Gifts.
Vuode luokan perällä
Koska luonnollista väestönlisäystä ei ollut, adoptoitiin orpolapsia. Hoitajina oli pojilla veljet ja tytöillä sisaret. 14-vuotiaina lapset muuttivat aikuisten taloihin. Lapset puettiin täysin aikuisten tavoin, ja he osallistuivat pienestä pitäen vapisijoitten toimeliaan ja täsmällisen elämän kaikkiin vaiheisiin. Joutilaisuutta pidettiin pahan alkuna, siksi pienetkin lapset tekivät pitkät päivät jotakin hyödyllistä työtä: kutoivat kangasa, ompelivat vaatteita, neuloivat sukkia ja punoivat tuolinistuimia.
Vapisijat pitivät tietoa ja uskontoa yhteen kuuluvina, siksi kaikki lapset heidän yhhteisöissään kävivät koulua 15-vuotiaiksi. Tytöille ja pojille opetettiin samoja aineita, kolme kuukautta vuodessa, tytöille kesäisin ja pojille talvisin. Oppinaineisiin kuului tavallisten aineiden lisäksi mm. arkkitehtuuria, etiikkaa, "oikea uskonto ja oikea historia". Vapisijat uskoivat monien suurmiesten kääntyneen hengen maaimassa heidän kannattajikseen. Uskottiin, että George Washington, Napoleon, kuuluisat intiaanipäälliköt ja monet muut lähettivät meedioitten kautta viestejä tuonpuoleisesta ja selostivat oman aikansa tapahtumia.
Hauskuutta lasten elämään toivat retket, jolloin samoiltiin luonnossa, ongittiin ja ratsastettiin. Lapsia ei saanut lyödä ja ongelmatilanteita yritettiin välttää. Olipa joissain luokkahuoneissa vuode huoneen perällä väsynyttä ja kiukuttelevaa lasta vareten. 21-vuotiaina lapset saivat lähteä pois yhteisöstä, jos halusivat. Useimmat jättivät tämän "taivaan siirtokunnan" ja menivät elämään tavallista elämää pölyn ja aviosäädyn armoilla.
Shaker Village of Pleasant Hill -museokylä. Kuva: Matti Amnell
Vähitellen oli yhteisöissä vain joitakin vanhuksia. Lehdissä mainostettiinkin näitä yhteisöjä turvapaikkana yksinäisille. Muutamat intomieliset johtajat haaveilivat vielä paremmasta tulevaisuudesta ja kehittivät uutta teologiaa, joka sallii pitää kuvia seinillä ja jopa katsella televisiota ja suhtautua suopeasti "maailman" ihmisiin. Eräs johtajista oli kirjeenvaihdossa Tolstoin kanssa.
On sanottu, että yksi syy Shaker-liikkeen loppumiseen oli Yhdysvaltojen muuttuminen maanviljelysyhteisöstä teollisuusvaltioksi. Mutta on myös sanottu, että jos vapisijoilla ei olisi ollut selibaattivaatimusta, heidän joukkonsa olisi voinut kasvaa yhtä suureksi kuin muút alussa pilkatut ja vainotut erikoislaatuiset ryhmä.
On kohtalon ironiaa, että jälkipolvi arvostaa vapisijoissa eniten sitä, mitä nämä itse arvostavat vähiten - heidän talojaan ja tavaroitaan.
Julkaistu aikaisemmin Kotiliesi 19/1984, 26-35. Pirkko Anna Amnell copyright
Pleasant Hill - historiaa ja kylä nykyään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti