Kun olimme 1980-luvulla Torontossa asuessamme yhdellä USAn kiertomatkallamme New Orleansissa, tapasimme tämän rumpalin, joka sanoi olleensa soittamassa Suomessa. Hän kehui kovasti Suomea ja suomalaisia.
Milloinkahan Suomeen tulivat ensimmäiset afrikkalaiset? Kun olin koululainen, Iisalmessa oli lomalla eräs lähetystyöntekijä, oletan sairaanhoitaja, joka oli adoptoinut afrikkalaisen pojan. Tämä oli äitinsä mukana joissain tilaisuuksiissa, ja me savolaiset suorastaan palvoimme sitä esiteini-ikäistä poikaa.
Ensimmäiseen afrikkalaiseen tutustuin vaihto-oppilaaksi mennessäni laivamatkalla New Yorkiin, alkumatkasta matkalla Cuxhavenista Englantiin. Iltaisin voitiin myös tanssia. Minua tuli hakemaan heti ensimmäisenä iltana ujo pitkä ja laiha afrikkalainen poika. Minä sanoin, etten osaa oikeastaan tanssia. En minäkään, hän sanoi. Hän oli matkalla Englantiin opiskelemaan lääketiedettä. Me tanssittiin sen kun osattiin ja juteltiin kaikenlaista.
Perillä Yhdysvalloissa olin 11 kuukautta koulussa Montanassa ja suoritin high school diplomin. Meidän koulussamme oli nuorisoa ja opettajia kaikista ihmisryhmistä. Parhaiden ystävieni joukossa oli eräs intiaanityttö, jonka vanhemmat olivat sikäläisen peruskoulun opettajia. Taideluokassa vieressäni istui pitkä ja hoikka silmälasipäinen afroamerikkalainen tyttö. Taidettakin oli joka päivä tunnin verran koko lukuvuoden ajan. Siinä ehti tutustua.
Montanassa (republikaaniosavaltiossa) paheksuttiin (demokraattisten) etelävaltojen ihmisiä siitä, miten huonsoti he kohtelivat mustaa väestöä. Vaihto-oppilasajan äitini vei minut tapaamaan erästä perhettä, jonka isä valitti, ettei ollut saanut kunnon virkaa. Hän oli työssä postissa, vaikka oli valtiotieteen maisteri, mikä saattoi olla huono koulutus siihen kaupunkiin – tai sitten piilevää rasismia. Meidän perheitämme yhdisti se, että sama taiteilija oli maalannut muotokuvan heidän tyttäristään ja vaihto-opilasperheeni tytöistä. Heidän kotinsa oli tavallinen keskiluokankoti, tuttu TV-sarjoista: alakerrassa keittiö, TV-huone ja olohuone ja vanhempien makuuhuone, portaat veivät yläkertaan, jossa olivat lastenhuoneet.
Vaihtovuoden jälkeen tehtiin me sen vuoden vaihto-oppilaat kahden viikon kiertomatka, joka ulottui etelävaltoihin. Silloin näin rotuerottelua. Menin bussiasemalla naistenhuoneeseen, jossa oli kaksi ovea, joista toiseen oli maalattu sana ’colored’. Ajattelin, että se on varmaankin pirteästi sisustettu. Kun avasin oven, sisältä huusi tytölauma: Tämä ei ole sinulle! Uima-altaissa ei ollut värillä väliä vaan kiljuttiin kuorossa ja ihailtiin toistemme uimapukuja.
Torontossa en huomannut minkäänlaista rasismia. Lasten koulutovereista suuri osa oli manner Kiinasta. Toronton aikana menimme eräällä paikkakunnalla Yhdysvalloissa Atlantin puolella uimarannalle ja huomasimme vähän ajan kuluttua, että kaikki muut olivat mustia. Mutta ei meitä ajettu pois, vaan meille oltiin ystävällisiä. Samoin oli eräässä maalaiskaupungissa, jonne eksyimme ja menimme kysymään tietä. Ihmiset olivat erityisen ystävällisiä. He olivat tosin tulossa jostain kirkosta iso virsikirja kainalossaan.
Eräs tuttavani kertoi olleensa Chicagossa kävelemässä kadulla mustan miehensä kanssa. Hänen kimppuunsa kävi täysin tuntematon nainen, sylki hänen päälleen ja huusi: Te valkoiset naiset viette meidän miehemmekin. Torontossa ei kiinnitetty mitään huomiota pariskuntaan, josta toinen oli eri rotua. Niin oli 1980-luvulla. Miten lienee nyt?
