Kuvassa kirjailija P. D. James vuonna 2014. Wikipedia Public Domain photo
Omat dekkarisuosikkini ovat Agatha Christie ja P.D. James. Jos vertaisin heitä, sanoisin, että Christie on romantikko ja P.D. James realisti.
Christien kirjojen maailma on monessa suhteessa viktoriaaninen, ja tapahtumapaikkoina ovat eksoottiset kaukaiset paikat tai kuvakirjamaisen kaunis englantilainen maaseutu.
P.D. James kuvaa meidän aikamme Englantia, yhtä hyvin arvokkaita katedraaleja ja yläluokan hienostuneita asuntoja kuin surkeita slummeja. Rikosten motiivit tulevat usein muutoksista avioliitto-, adoptio- ja eläkelaissa, ja henkilöt ovat kaikista yhteiskuntaluokista.
Kirjailija kuvaa henkilöittensä lapsuuden traumoja ja ympäristön paineita, mutta mukana ei ole vain sääli, vaan myös oikeus. P.D. James pitää kirjallisena esikuvanaan klassista englantilaista salapoliisiromaania, varsinkin Dorothy L. Sayersiä, mutta yhdistää siihen yhteiskunnallisen realismin, joka hänen hienon tyylinsä ohella on saanut kriittiset kirjallisuudenarvostelijat pitämään hänen kirjojaan merkittävinä.
P.D. James on sitä mieltä, että klassinen englantilainen salapoliisiromaani on niin kuin anglikaaninen kirkko. " Sillä on vahvat perinteet, se on suvaitsevainen, kunnioittaa älyä ja on moraaliltaan ehdoton."
Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo?
”Nykyajan ihminen istuu kotonaan levottomassa suurkaupungissa monen lukon takana, pelkää murtovarkaita ja terroristeja ja rentoutuu lukemalla pienestä kylästä, jonka rauha ja moraalinen järjestys järkkyvät murhan vuoksi, mutta palautuvat lopulta ennalleen.
Salapoliisiromaanien lukijat ovat älykkäitä ja vaativat kirjalta paljon. Heillä on usko hyvyyteen, järjestykseen ja onneen. He uskovat järjelliseen maailmankaikkeuteen, jossa asiat selviävät lopulta.” Näin ajattelee P. D. James, joka on itsekin salapoliisiromaanien kirjoittaja.
Kun Conan Doyle julkaisi yli sata vuotta sitten ensimmäisen kirjansa Sherlock Holmesista, joku kriitikko arveli, että salapoliisiromaani tulee olemaan vain ohimenevä oikku kirjallisuudenlajina. Mutta näin ei ole käynyt. Salapoliisiromaanit ovat säilyttäneet suosionsa ja tulleet suorastaan salonkikelpoisiksi. Parhaat kirjailijat innostuvat kirjoittamaan niitä Suomessakin.
P.D. Jamesin mielestä salapoliisiromaani on paitsi huvitusta ja pakoa omasta turvattomuudesta myös kokeilua syyllisyydestä sekä lukijalle että kirjoittajalle: tunnen syyllisyyttä, olen olemassa. Lukija on kuitenkin turvassa, sillä salapoliisin syyttävä sormi ei osoita koskaan häneen.
Salapoliisiromaani on P.D. Jamesin mielestä nykyajan moraliteetti. Salapoliisi astuu näyttämölle kuin kostonenkeli, paljastaa älyllään ja rohkeudellaan syyllisen ja palauttaa järjestyksen. Salapoliisiromaaneissa ei ole onnellinen loppu, mutta rikollinen paljastuu, joutuu kiinni ja kuolee.On ymmärrettävää, että salapoliisiromaanit eivät ole rikollisten lempiluettavaa, vaan ennemminkin niiden, jotka tuskin koskaan tulevat tekemisiin lain kouran kanssa.
Onko P. D. James oikeassa? Vai onko joitain muita syitä, joiden vuoksi dekkarit kiehtovat entistä enemmän ja klassiset englantilaiset salapoliisiromaanien kirjoittajat kuten Agatha Christie ja P. D. James säilyttävät suosionsa? ©
(Kirjoitus perustuu kirjoittajan omaan artikkeliin P. D. Jamesista.)
