Vanha kirjailija koronan aikaan

On hyvä, että on kirjoitustöitä menossa. Voi välillä vetää verhot eteen mielessään ja siirtyä ajassa kauas taaksepäin, toiseen kriisiaikaan, jatkosodan aikaan. Vaikka vanhuutta ei nykyään arvosteta, ennemmin paheksutaan tai hyvässä tapauksessa säälitään, ei pidetä normaalina ihmiselämänä, olen iloinen siitä, että voin kirjoittaa melkein 80 vuoden takaisesta maailmasta itse kokemanani. Tämän ajan lapset ja nuoret voivat muistaa tämän koronavuoden vielä 2100-luvulla. He ovat lukeneet useita tutkimuksia tästä ajasta. seuranneet sitä, miten historia tutkii ja tuomitsee tämän aikakauden teot. Ehkä monet heistä tai heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ovat kirjoittaneet sukutarinoita tai romaaneja koronavuosista. Anna Amnell 9.5.2020

Kurtturuusut

Kirjoittaminen on merkillinen asia. Olen ajatellut, että ehkä olisi viisasta, että en kirjoittaisi enää mitään, kun kaunokirjallisuus on Suomessa nurkkaan työnnetty ja selkäkipu määrää hyvin paljon nykyään elämääni.

Mutta kun aloitan kirjoittamisen, uusia näkökulmia avautuu aiheisiin, joista olen kirjoittanut ja jättänyt ne kesken. Kirjoittamisen lopettaminen tuntuu nyt siltä kuin repisin itseni juuriltani väkivaltaisesti niin kuin kurtturuusun, joka on nykyajan Suomessa kelvottomaksi määrätty, vaikka se on tuottanut silmäniloa, terveellistä hilloa ja teetä sekä ruokaa linnuille, jos ei muille.

Me kurtturuusut, ikääntyneet ja vanhanaikaisina pidetyt kirjailijat emme saa luovuttaa. Kuva: Philipp Franz von Siebold and Joseph Gerhard Zuccarini - Flora Japonica, Sectio Prima (Tafelband). 1784 Wikipedia

Fiktio ja todellisuus

Viime aikoina keskiaika ja 1500-luku ovat tulleet entistä läheisemmiksi, kun olen saanut tietää silloin eläneistä esivanhemmistani ja etäsukulaisistani. Uskomaton yhteensattuma. Jotkut sanovat tosin, että mitään sattumia ei ole.
Kirjani ovat olleet fiktiivisiä kertomuksia 1500-luvusta ja sortovuosista. Vain sivuhenkilöinä on ollut todellisia historian henkilöitä kuten Vaasat 1500-luvun kirjoissani. En ole heille sukua.
Kuvassa kyynärän mittainen nukke ja minä 1500-luvun tyyliä olevissa vaatteissa, jotka tein itse valmistautuessani vuoden 2004 Turun kirjamessuihin, joissa tämä kuva on otettu.

Lapsuuskuva on otettu mummolassani, jossa olin sotaa ja puutetta paossa useita vuosia. Vasta DNA-tutkimusten jälkeen sain tietää, että pienessä suksimestarin ja pelimannin eläkemökissä asuneella äidinisällä ja äidinäidillä oli kiinnostavat juuret, joista emme olleet tienneet mitään. Ehkä isoisä oli tiennyt jotain, mutta hän oli hiljainen mies.
Esivanhempia ja muita etäsukulaisia olivat kymmenet papit 1500-luvulta ja jopa katoliselta ajalta ja sukujuuret keskiajan rälssissä ja aatelistossa, josta osa oli kotoisin ulkomailta. Sodat, kapinat, isoviha ja muut vainon ajat ja nälkävuodet olivat muuttaneet tämänkin suvun elämän. Mutta jotain entisestä oli jäljellä. Vaistosin sen jo lapsena, ja vuosina 2018 ja 2019 tehdyt DNA-tutkimukset ja tutustuminen GENIin olivat selitys pohdinnoille. 

Berliinin kirjailijaresidenssi ja Lucia ja Luka -kirja

Olin marraskuussa 2010 kaksi viikkoa Berliinin kirjailijaresidenssissä. Tutustuin Berliiniin, kävin varsinkin museoissa. Sää oli vielä leuto, oli paras ruska-aika.


Tein kolmen päivän matkan Wittenburgiin.  Kirjoitin kirjaa Lucia ja Luka, jossa ollaan myös 1500-luvun puolivälin Wittenbergissä. Lutherstadt Wittenbergin vanha keskusta on kuin  1500-luvun ulkomuseo. Lucian veli opiskelee Wittenbergissä ja asuu Lucas Cranachin talossa, joka on vielä nähtävissä. Oikeastaan kaksi Cranach vanhemman taloa.

Lucia ja Luka -kirjasta on erillinen kirjoitus tässä blogissa ja siellä on kirja-arvosteluja :
  Lucia ja Luka
2013 120 sivua

ISBN 978-952-498-842-1
Kannen kuva: Jan van Hemessen: Die Goldwägerin

bpk/Gemäldegalerie, SMB/Jörg P. Anders

Takakannen kuva: Turun Tietokuva

M/V- kuvitus: Matti Amnell
Julkaisija:
Books on Demand (BoD)

Berliinistä löysin kansikuvan kirjaani. Kansikuva on maalaus, jonka satuin näkemään Gemäldegalerie-taidemuseossa. Vietin siellä kokonaisen päivän ihaillen vanhoja maalauksia ja otin paljon kuvia. Vasta kotona tajusin, että tämä sopisi Luciaksi. Ostin käyttöoikeuden museon kuvaan, joka oli laadultaan parempi kuin minun ottamani kuva. Tein alustavan suunnitelman etukannen tekstiin käyttäen Books on Demandin mallipohjaa. Kirjoitin ja tarkastin takannen tekstin ja valitsin sinne kuvan. Ulkoasun toteutti Books on Demand, saksalainen kirjapaino. Itse en olisi osannut tehdä sitä.

Kirjoituksiani Wittenbergistä Lucia Olavintytär-blogissa
http://amnellinlucia.blogspot.fi/search/label/Wittenberg

Otin Berliinissä ja Wittenbergissä paljon kuvia (yli 20 kansiota) sekä nykyaikaa että 1500-luvun ja 1900-luvun alun historiaa koskevista aiheista. Osan Berliinin kuvista otti mieheni, joka kävi katsomassa välillä nähtävyyksiä yksinkin, kun luin tai tein kirjoitustöitäni residenssissä. Linkistä löytyy tieto muista blogeista, joihin olenkirjoittanut Berliinistä.

Kuvakansio kirjailijaresidenssistä

2. kommentti kirjoittamisesta: hologrammit ja sisäinen TV

Kaksinkertainen sateenkaari Helsingin yllä

Kommentti kirjoittamisen visuaalisuudesta ja 2. kommenttini samaan kirjoitukseen

Kuten kerroin jo "Miten kirjoitat" -kirjoituksen kommenteissa, ensimmäinen kirjani sai alkunsa selvästä eideettisestä kuvasta. Tein Kotilieteen lehtijuttua Viktorian ajasta, ja torontolaisessa museossa oli jalustalla kuningatar Viktorian rintakuva. Näin silmänräpäyksessä kuin läpikuultavana hologrammina edessäni ilmassa vaalean tytön pyyhkimässä pölyhuiskalla pölyjä Viktoriasta. Vasta monta vuotta myöhemmin syntyivät kirjat, mutta päähenkilö Aurora syntyi tuolla hetkellä.

Toisen kirjasarjan päähenkilö syntyi "sisäisessä TV:ssä". Näin sattumalta oikean TV:n ohi kulkiessani lyhytkasvuisen naisen ratsastamassa metsässä. Samassa välähti mielessäni kuin oma sisäinen TV-ohjelmani, jossa 1500-luvun tyttö ratsasti renessanssimaisemassa vihreä viitta ja punainen tukka hulmuten. Kokemus kesti vain silmänräpäyksen.

Näen suurelta osin kirjan kohtauksina, jos minulla on rauhallinen työympäristö. "Sisäinen TV" kuvaa parhaiten, mitä tapahtuu. Otan hyvin paljon valokuvia, aikaisemmin piirsin museoissa.

Eräs lukijani, aikuinen lääkäri, kertoi, että lukiessaan ensimmäistä kirjaani, hän koki alussa, että se oli käännöskirja. Jonkin aikaa luettuaan hän sanoi kokeneensa kirjoittajan sittenkin suomalaiseksi. Olen miettinyt, tuottaako kaksoisnäkökulmani joillekin ongelmia. Ehkä pitäiis sanoa "kolmoisnäkökulma", sillä lapsuuteni ja kouluvuosieni Savo oli myös kuin toinen maailma verrattuna vaikkapa 2000-luvun Helsinkiin. Ja kaikissa niissä on erilaiset värit, äänet ja tuoksut. Jalka tuntee erilaisena kivikadun ja hiekkakadun, iho keinokuituvaatteen, villan ja silkin.

Kun kirjoitin pitkää romaania (jota ei ole julkaistu), "kuulin" Stockmannilla ostoksilla ollessani päähenkilöiden keskustelevan englanniksi, koska se oli heidän yhteinen kielensä. Usein tunnenkin "suomentavani". Onneksi kirjoitan harvoin, muutoin eläisin niin kuin Waltari "muissa maailmoissa".

2. kommenttini

hologrammista:
Ei mitään mystistä. Ei mitään sairasta. Olin nähnyt hologrammin vähän aikaisemmin jossain amerikkalaisessa luonnonhistoriallisessa museossa, New Yorkissa tai Chicagossa, ja mielikuvitukseni oli ottanut käyttöön tämän uuden tavan kuvitella.

äänet:
Elokuvatrilogiassa Kolme väriä on kohtaus, jossa säveltäjä kuulee tulevan  sävellyksensä. Beethoven kuuli musiikkia "päänsä sisällä", vaikka hänen ei olisi pitänyt kuulla enää mitään. Siihen aikaan, kun musiikkia kuunneltiin äänilevyiltä, lempikappale saattoi alkaa soida päässä jo ennen kuin se oli alkanut.
kuvat:
Ihmisen aivot ovat ihmeitä täynnä. William Blake näki huoneessaan jopa suuria joukkokohtauksia. Hänellä oli eräs harvinainen "vika" aivoissaan. Valitettavasti sairauden nimi on haihtunut muististani.:)

Kanadalainen taiteilija Norval Morrisseau, joka oli vuoroin shamaani vuoroin hurskas katolinen, kertoi minulle näyttelyssäään, että hänen maalauksensa olivat kopioita hänen taivaassa näkemistään maalauksista.

Miten kirjoitan? Sattumat, eideettiset kuvat, tutkimustyö

Tämä teksti syntyi kommenttina Grafomaniassa aiheesta "Miten kirjoitat?". Kuva suurempana

Minunkin kirjani syntyvät vähitellen. Teen paljon tutkimustyötä kirjojani varten. Ensimmäisten kirjojen ideat syntyivät silloin, kun olin Kanadassa vapaa toimittaja. Työ vei kaiken aikani, mutta antoi samalla paljon uutta tietoa. Muistan yleensä hyvin yksityiskohtia, mutta teen myös muistiinpanoja ja otan runsaasti valokuvia. Ennen piirsin museoissa. Nykyän tallennan tutkimusmateriaalin yksityisiin blogeihini.

Suomeen palattuani aloin kirjoittaa työn ohella. Oli vaarallista uppoutua liikaa kirjoittamiseen: pidin kerran saman tunnin kahteen kertaan. Tunnin loppupuolella huomasin aikuisopiskelijoitteni hymyilevän erityisen ystävällisesti. He kertoivat arvanneensa, että kirjoitin uutta kirjaa.

Tuo ei käynyt päinsä. Täytyi pitää kirja sisällään. Mutta se muhi siellä, ja toinen kirjani valmistui kesälomalla harvinaisen nopeasti (Aurora ja Pietarin serkut). Yleensä teen tarkat suunnitelmat rakenteesta, juonesta ja henkilöitten historiasta paperilla/tietokoneella.

Kiinnostus renessanssiin alkoi Italiassa Uffizin taidegalleriassa sillä hetkellä, kun näin Firenzen gallerian ikkunasta. Millaisia olivat ihmiset, jotka loivat tuollaista täydellistä kauneutta? Millaista oli elää siihen aikaan pohjolassa? Mikrohistoria kiinnostaa minua.

Idea kirjaan Kyynärän mittainen tyttö syntyi vasta 10 vuotta myöhemmin, kun näin ohimennen TV:stä lyhytkasvuisen naisen ratsastamassa metsässä. Samassa välähti mielessäni kuin oma sisäinen TV-ohjelmani, jossa 1500-luvun tyttö ratsasti renessanssipanoramassa viitta ja punainen tukka hulmuten. Ehkä maisema oli samanlainen kuin se, jonka näin pizzaravintolan parvekkeelta Loretossa. Olin mennyt mieheni kanssa sinne sattumalta, kun myöhästyimme junasta, jonka piti mennä Faenzaan. Kuinka paljon sattuma vaikuttaa kirjallisuuteen?

Ensimmäinen kirjakin sai alkunsa eideettisestä kuvasta. Olin käymässä torontolaisessa kartanomuseossa valmistellessani lehtijuttua Viktorian ajasta. Eteen osui jalustalla oleva kuningatar Viktorian rintakuva. Näin silmänräpäyksessä kuin hologrammina vaalean tytön pyyhkimässä pölyhuiskalla pölyjä siitä. Kuka oli  tuo tyttö? (Aurora, vaahteralakson tyttö, 1991, 2. p. 1992).

Ymmärrätte varmaankin, että näin ei kirjoiteta paljon kirjoja.:)
P.S. Seitsemäs kirjani ilmestyy tänä vuonna.

Eidetic images

hologrammit:
P. S. Olin nähnyt hologrammin vähän aikaisemmin jossain amerikkalaisessa luonnonhistoriallisessa museoossa, Nrrw Yorkissa tai Chicagossa, ja mielikuvitukseni oli ottanut käyttöön tämän uuden tavan kuvitella.

Lue myös seuraava kirjoitukseni Hologrammit, sisäinen TV (myös  Blake, Beethoven, Norval Morrisseau)