Yhteiskoululaisia
Helsingissä
Anna Amnell
Lapsena luetun kirjan vaikutuksen huomaa myöhemmin, ehkä
vasta aikuisena. Vaikuttajan ei tarvitse olla yksi kirjan henkilöistä, se voi
olla ihmisryhmä. Tällaisia olivat helsinkiläiset yhteiskoululaiset Mary Marckin
Eeva-kirjoissa. Heidän joukossaan oli
kaksi tyttöä, joilla oli kirjailijanhaaveita kuten minullakin jo lapsena, mutta
en millään tavalla samaistunut heihin.
Luin Eeva-kirjat
koululaisena, nähtävästi kansakoulussa ja oppikoulun ala-asteella. Lukaisin ne
ehkä myöhemminkin, kun pikkusiskoni lukivat niitä. Pidin niissä kuvatusta
koululaisten välisestä ystävyydestä ja taloudellisesti sekä emotionaalisesti
turvallisesta kotielämästä. Mary Marckin kirjojen Helsinki sekä keskiluokan ja
yläluokan tilavat kodit olivat eskapismia, mutta myös rohkaisevaa optimismia:
jos käyn koulua, minäkin voin muuttaa Helsinkiin, minulla ja minun lapsillani
voi olla samanlainen koti.
En halunnut lukea kirjoja köyhistä pula-ajan tytöistä,
jotka asuvat uneliaassa pikkukaupungissa ja käyvät tyttökoulua. Minusta olisi
ollut hauskaa olla yhteiskoululainen ja asua Helsingissä. Tunsin, että
pikkukaupungissa asuminen, köyhyys ja tyttökoulu typistivät maailmaani. ”On
hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi”, kirjoitti
14-vuotias Eeva Norma päiväkirjaansa. Kirjat olivat minulle ovi avaraan
maailmaan.
American Field Service -vaihto-oppilasvuonna sain olla vuoden
yhteiskoulussa ja Amerikkaan lähtiessäni kävin ensi kerran Helsingissä. Mary
Marckin Eeva-kirjat olivat olleet minulle eskapismia pois pikkukaupungista.
Matkustaessaan setänsä luo maaseudulle Eeva ajattelee, että siellä on ”Pieni
surkea luminen asema”. Hän pohtii: ”Tuntui kummalliselta ajatella, että
noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka vuodesta vuoteen istuivat täällä erämaassa
ja näkivät sen muuttuvan valkeaksi ja sitten vihreäksi ja sitten taas valkeaksi
ja katsoivat ulos pienistä ikkunoistaan junan kulkiessa ohi. – Ei, sellaista
elämää hän ei kestäisi ainoatakaan päivää.” Samalla Eeva tajuaa, että hänen ihailemansa
Topelius ei tarkoittanut Suomella Aleksanterinkatua vaan maaseutua.
Ensimmäinen maailmansota on käynnissä ensimmäisten Eeva-kirjojen ilmestyessä. Suomi on
nuori, kun Mary Marckin Eevan luokka elää Helsingissä turvallista keskiluokan
lasten elämää. He käyvät soittotunneilla, kuuntelevat gramofonilla Tonava
kaunoista ja menevät katsomaan mykkäelokuvia. He ahmivat suklaata, käyvät
Fazerilla syömässä leivoksia ja tekevät rekiretkiä maaseudulle. Insinöörin
tyttö Eeva saa joululahjaksi kameran, mutta lahjat ovat yleensä omatekoisia ja
vaatimattomia.
Nuoren valtion koululaisilla on energiaa ja optimismia, he
ovat ihanteellisia ja isänmaallisia ja haaveilevat tekevänsä jaloja tekoja. He
ovat reippaita ja ahkeria tyttöjä ja haluavat hankkia itselleen kunnon ammatin.
Joku heistä haluaa kotiäidiksi, kaksi kirjailijaksi tai toimittajaksi. He
suunnittelevat elämäänsä. Perhe on heille hyvin tärkeä.
Eeva-kirjojen keskeisiä
asioita ovat Helsinki, oma koululuokka ja oma perhe. Helsinki on kuin yksi
kirjan päähenkilöistä. Helsinkiläiset koululaiset matkustavat raitiovaunulla,
menevät ”Kaivopuistoon nauttimaan luonnosta ja ”Helsinki säteili talvisen
valkeana auringonpaisteessa”. Penkkareissa ”mentiin pitkin Espaa ja hurrattiin”
aivan kuten nykyajan Helsingissäkin. Eeva ylistää Helsinkiä ja helsinkiläisiä:
”minä rakastan tuntemattomia helsinkiläisiäkin. Kun istun raitiotievaunussa
enkä tunne siinä yhtään kasvoja, silloin elämä tuntuu salaperäiseltä ja
ihanalta”. Hänen luokkatoverinsa Hertta on valmis vaihteluun: ”Joskus Helsinki
on minusta kuin käsiraudat käsissäni ja nenäliina suussani”. Lyhyellä Lontoon
matkallakin Eeva ja Hertta ovat kuitenkin sitä mieltä, että eivät tahtoisi elää
muualla kuin Helsingissä.
He ovat oman aikansa nuoria, he kättelevät toisiaan, niiaavat
aikuisille ja pitävät opettajista, jopa ihailevat heitä. He pohtivat
yhteiskunnan epätasa-arvoa, mutta viktoriaaniseen tyyliin, jota on heidän
hyväntekeväisyytensäkin. He edustavat yhteiskunnallisesti vain pientä
prosenttia silloisesta Suomen kansasta, josta suurin osa asui maaseudulla ja
sai toimeentulonsa maataloudesta. He tuntevat vain kesähuvila- ja
kartanomaaseudun. Heidän kodeissaan on palveluskuntaa, johon suhtaudutaan
ystävällisesti ja kohteliaasti mutta pitäen etäisyyttä, kuten meidän aikamme
ihminen suhtautuu vaikkapa ravintolan henkilökuntaan.
Nuortenkutsuilla syödään voileipiä ja jäätelöä ja juodaan
kahvia tai mehua. Siellä esitetään lausuntaa, laulua ja pianomusiikkia.
Sähkövalo merkitsee vielä 1920-luvullakin romantiikkaa: ”Hertalla oli aivan
kuin sähkövalaistus sisässään” Ossin mielestä ”Ei mikään ollut niin miehekästä
ja oppinutta kuin vihreä kirjoituslamppu”.
Vihreäkupuinen kirjoituspöydän lamppu on noussut arvossaan, ja
Eevan arvostama kodikkuuskin on nousussa pienin muutoksin: ”Huoneessa
täytyy aina olla ihmisiä, jotka ompelevat, muuten ei siellä ole kodikasta.
Herrat ovat aina kolkon näköisiä – ainakin ne, jotka eivät tupakoi”. Nämä tytöt
olisivat rakastaneet käsityöblogeja. He kaipaavat vanhoissa romaaneissa
esiintyvää ääneen lukemista, jota kaivataan nykyäänkin.
Vaikka nämä tytöt asuvat ”suloisessa” Helsingissä, heillä on
kaukokaipuuta. Se oli muodissa 1920-luvulla. He haaveilevat valtamerilaivasta,
jolla menisivät Amerikkaan keittäjäksi tai Chicagoon seikkailemaan ja jopa
kaukaisesta Etelämeren saaresta, jossa he asuisivat ja heidän ihonvärinsä olisi
musta. Monikulttuurisessa Viipurissa kasvanut Mary Marck, Kersti Bergroth, on
ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, että minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia
yhdistää suomalaisuutta ja monikulttuurisuutta.
Eeva-kirjoissa on
eräs ikävä piirre: Etta Penttilää kiusataan kaikissa sarjan kirjoissa
lihavuudesta. Hänen kiusaajistaan pahinta, Harri Nevaa, ihaillaan. Harri on
luokan köyhin. Vihjaako kirjailija siihen, että Harri kärsii alemmuudentunnetta
varakkaitten luokkatovereitten joukossa ja etsii jotakin, jota voi pitää
pahempana kuin köyhyys - lihavuutta? Koskeeko se myös hänen äitinsä lihavuutta?
Ettaa ei puolusta kukaan muu kuin Etta itse väliin hyvinkin tomerasti. Mutta se
ei riitä. Koulukiusaaminen jatkuu lukiossa ja vielä ylioppilaaksi tulon
jälkeenkin.
Kun luin Eeva-kirjat
uudestaan vuosikymmenien jälkeen, tajusin, että niistä on saattanut alkaa
rakkauteni Helsinkiin. Se jatkui Mika Waltarin ja muiden Helsingin kuvaajien
kirjoja lukiessa ja sai täyttymyksensä, kun asuttuani Helsingissä vuosikymmenet
kirjoitin itsekin nuortenkirjoja, joista useimmissa on keskeisenä vanha
Helsinki.
Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin
lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä
ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin,
vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että
ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.
Kersti Bergroth oli 29-vuotias julkaistessaan ensimmäisen nuortenkirjansa
ja 73-vuotias, kun viimeinen koululaisromaani Kerhon seikkailuja ilmestyi. Hän kirjoitti muistelmansa
87-vuotiaana. Näin Kersti Bergroth on esimerkki kirjailijasta, jolla on pitkä
ura, mutta hän rohkaisee myös niitä, jotka ovat aloittaneet keski-iässä.
Nykyisenä aikana, jolloin kirjailijatkin elävät yhä vanhemmiksi, Bergrothin
kaltainen kirjailija on kannustava esimerkki.
Anna Amnell: Yhteiskoululaisia Helsingissä. - Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain 2013. Luvussa Kersti Bergroth (Mary Marck)/Lukijat kertovat, sivut 72-76.
Kuvassa Anna Amnell, taustalla Iisalmen Kaupunginkirjasto (1985)
