Lapsi ikkunassa

Sota-ajan ja sodanjälkeisen ajan lapsuus

Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsänrajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita. (blogikirjoitus Blogisisko-blogissa)

Kultaiset kädet Golden hands

Suksimestari ja viulupelimanni Jaakko Rytkönen (1.8.1875- 4.5.1969).
My grandfather was a fiddler, carpenter and master skimaker. I took this picture of him with my first simple camera over 50 years ago. My grandfather is about 80 years old in this picture. He was 94 years old when he died.

Kiinalaiset sanovat, että käsistään taitavilla ihmisillä on kultaiset kädet. Minun isoisälläni oli kultaiset kädet. Edustakoon hän meille nykyajan ihmisille vanhan ajan ihmistä, joka teki itse kaiken, mitä tarvitsi. Olen ottanut tämän valokuvan koululaisena ensimmäisellä kamerallani. Sain koulusta stipendin ja ostin sillä laatikkokameran.

Isoisäni oli viulupelimanni, puuseppä ja suksimestari. Kun hän näki pikkupoikana Pielavedellä isänsä kanssa hiihtokilpailua seuratessaan ensi kerran sukset, hän sanoi: Minäkin osaan tehdä tuollaiset. Yllättävää kyllä, silloin 1800-luvun lopussa hiihtäminen oli vasta tulossa muotiin Suomessa. Hän teki itselleen sukset. Hän teki teini-ikäisenä itselleen viulunkin, osti myöhemmin paremman ja opetteli soittamaan. Hänestä tuli viulupelimanni, joka soitti häissä ja hautajaisissa. Hän kiersi nuorena Pietarissa asti, ei kylläkään pelimannina vaan työssä laivalla, joka kulki Savosta Pietariin.

Ukki teki myös kaikenlaisia puutöitä, puuleikkauksia rakennuksiin, verantoja taloihin, ruumisarkkuja lapsille ja aikuisille, kaikkea mitä pyydettiin. Kun hän oli 28-vuotiaana tekemässä kirkkovenettä Runnin lähellä, hän rakastui itseään kymmenen vuotta nuorempaan tyttöön. Tällä oli pitkät mustat hiukset, hoikka vyötärö ja suuret silmät, jotka olivat etäällä toisistaan. Kosiessaan hän sanoi tytölle, isoäidilleni : Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan. Isoäidillä oli harvinaisen kaunismuotoiset kädet kuten on tyttärellänikin, joka muistuttaa kovasti isoäitiäni. Äiti kertoi, että isoisä oli nuorena hyvin komea mies, ja hänellä oli kaunis lauluääni.

Isoisä oli hyvin pieni kooltaan. Hänen kätensäkin olivat yllättävän pienet. Kuitenkin noilla käsillä hän rakensi itselleenkin kaksi taloa ja kaikki tarve-esineet niihin. Hän teki kaiken puusta. Niin kuin lintu hän rakensi pesänsä ympäristöstä saatavista aineksista.

Hän muutti asumaan kauas korpeen, sillä siellä kasvoi hyviä suksipuita. Hän teki vuosikymmenet suksia. Niillä hiihtivät sen ajan tunnetut hiihtäjät. Ukki pysyi kuitenkin köyhänä, sillä hänellä oli suuri perhe ja iso talovelka. Ajat olivat huonot. Vapaussota joka muuttui sisällisodaksi ja sodat naapurivaltion kanssa köyhdyttivät maan isoisän mielestä. Isoisäni ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, että ihmiset voivat tappaa toisiaan.

Ukki oli rikkaan suvun köyhtynyt jälkeläinen. Kahdesti hän torjui tarjouksen perustaa suksitehtaan, mikä olisi tehnyt hänestä upporikkaan. Jotkut hänen lapsistaan olivat siitä katkeria, mutta ei ukki itse. On olemassa vanha juutalainen tarina, jonka nimi on Kultaiset kädet ja kova sydän. Niin varmaankin menestyy ulkonaisesti, mutta isoisällä oli kultaiset kädet ja lämmin sydän. On olemassa muutakin rikkautta kuin aineellinen rikkaus.





Alkuperäinen blogikirjoitus ja kommentit.

Mummo ja ukki

Mummot pissasivat seisaaltaan

Eräs varhaisimpia muistojani on, kun näin mummon ja naapurin emännän pissaavan seisaaltaan pitkiä helmojaan pidellen ja nauraa räkättäen: "Kyllä me naisetkin osaamme." Mummo oli pieni etelämaalaisen kaunis nainen, jolla oli pikimusta tukka. Hän pukeutui aina nuoruutensa muotiin, pitkiin pienikuviollisiin tummiin mekkoihin ja piti tukkaansa nutturalla. Näin hänen pitkät hiuksensa vain silloin, kun hän kuivatteli niitä saunan jälkeen hellan avoimen luukun lähellä hämärässä pirtissä.

Mummo oli mennyt 17-vuotiaana naimisiin itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Pietarissa asti seikkailleen pelimannin kanssa. He muuttivat asumaan korpeen tiettömien taivalten taakse, kun ukki ryhtyi tekemään suksia. Mummo synnytti siellä 11 elävää lasta. Monta lasta kuoli synnytyksessä, keskenmenoja oli varmaankin useita. Hänen kaksi lastaan kuoli espanjantautiin, iloinen 10-vuotias Ransu-poika ja kaunis teini-ikäinen Hilma. Mummo synnytti viimeiset lapsensa paljon yli 40-vuotiaana. Ukki ja mummo olivat erottamattomat. Mummon kuoltua ukki piti aina mukanaan mummon käsilaukkua, samanlaista isoa mustaa käsilaukkua, jollaisen tunnemme Muumi-kirjoista.

Ukin kessumaa

Eräs hauskimpia puuhiani kesällä mummolassa oli ukin kessumaan kastelu. Sekä mummo että ukki polttivat piippua. Mummo sanoi, että hammaslääkäri oli neuvonut tupakoimaan, sillä mummon ikenet olivat koko ajan kipeitä. Mummolla oli puremavika, sellainen joka hoidetaan nykyään hammasraudoilla tai leikkauksilla. Mummo kuoli sokeritautikohtaukseen puun alle mentyään lapsenlapsiaan vastaan, kun nämä olivat tulossa koulun kevätjuhlasta kotiin. Ukki kuoli kymmen vuotta myöhemmin 94-vuotiaana keuhkokuumeseen. Hänellä todettiin olleen myös keuhkosyöpä.

Perhe eli suuressa köyhyydessä talonvelkojen ja huonojen aikojen vuoksi. Sisällisodan aikana Savossa loppui ruoka, ja ukkikin kävi lastensa kanssa kerjäämässä naapurista ruokaa, kuten äitini kertoi lapsuudestaan. Tunnelma mummolassa oli kuitenkin aina iloinen, juteltiin, soitettiin, laulettiin ja naurettiin.

Varsinkin enot muistelivat mummoa kauniina ja iloisena naisena, joka oli hyvä tanssimaan polkkaa. Hän oli myös hyvin hurskas ihminen. Juhani Ahon isä, rovasti Brofelt oli hänen rippi-isänsä ja vihkipappinsa. Brofeltin kuva oli mummon ja ukin makuuhuoneessa sängyn yläpuolella. Hän tavallaan kuului perheeseen. Sieltä korvesta käytiin kuitenkin kirkossa vain muutaman kerran vuodessa. Sehän on tyypillistä suomalaista uskonnollisuutta.

Joissakin asioissa maailma ei ole muuttunut

Minä ajattelen usein mummoa aikansa feministinä. Hän korosti usein sitä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Ajattelen myös, mitä mummosta olisi tullut, jos hän olisi päässyt käymään kouluja. Ehkä samanlainen kuin tyttärestäni, joka muistuttaa kovasti isoäitiäni. Entä ukista!

Kun koti kävi ahtaaksi

Pekkarinen, Pirkko [Anna Amnell]: Aurora, vaahteralaakson tyttö. – Syksyn kotimaiset esikoiskirjailijat lähikuvassa. Kirjakauppalehti 1991: 7.
Tämä kirjoitus on laajennus kirjoituksesta, jonka tein syksyllä 1991 Kirjakauppalehteen, jossa silloisen perinteen mukaan oli esittely syksyn esikoiskirjailijoista. (Klikkaa kuva suureksi. Kirjoitin vuoteen 1998 nimellä Pirkko Pekkarinen)


Sain marraskuussa 1995 ensimmäisen Pääskysen, jäsenkirjeen Suomen Nuorisokirjailijoiden liitolta. Se oli minulle kuin viesti lapsuudestani, lämpimästä kesäpäivästä, jolloin pääskyset lentelivät räystäitten alle pesiinsä, mansikat ja mesimarjat tuoksuivat. Asuin sota-aikana iäkkään isoisäni, suksimestarin ja viulupelimannin talossa, jossa luettiin talvella ääneen Maamme-kirjaa pärevalossa. Jäsenkirjeen kansallisromanttinen kuva toi mieleen myös toisen lapsuudenmuiston: istun Iisalmessa pölyisellä ullakolla lukemassa vanhoja lastenlehtiä, Pääskysiä nekin.

Sodan juuri loputtua oli kova asuntopula ja asuimme monta vuotta yhdessä pienessä huoneessa, jonka peltisessä pönttöuunissa äiti laittoi kolmijalalla ruokaa. Onneksi Iisalmessa oli silloin pikkupietarinpihamaisia puutalokortteleita, joissa eli ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Meidän pihassa asuivat huoneen ja keittiön asunnossa iäkkäät lapsettomat sisarukset, paikallisen sanomalehden Salmettaren toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettaja-sisarensa. He antoivat minun leikkiä ullakollaan. Siellä oli kasoittain vanhoja lastenlehtiä ja satukirjoja sekä aikuisten romaaneja, joiden alkuun oli leimattu puustaimin ARVOSTELTAVAKSI – yleensä vinoon.

Vuonna 1946 ilmestyi Tyyne-Maija Salmisen lastenkirja "Kun koti kävi ahtaaksi" kuvauskohteena työläiskodin lapset. Saman vuoden kesänä täytin kahdeksan vuotta ja pakenin vastasyntyneen pikkusisareni korviavihlovaa parkumista naapureitten ullakon rauhaan. Istuin avoimen päätyikkunan ääressä sateen ropistessa ja ahmin kirjan toisensa jälkeen. Onneksi kukaan ei ehtinyt sensuroimaan kirjavalikoimaani ja hyppäsin suoraan lastenkirjoista romaaneihin. Avautui uusi maailma, joka oli täysin erilainen kuin sodanjälkeinen ankea Suomi. Havahduin eskapistisesta tilastani vasta sitten, kun leikkitoverini kirkuivat suoraa huutoa ikkunan alla : "Elä ennee lue! Tule leikkimään!"

Koulukirjaston aarre oli Välskärin kertomuksia. Muistan punaiset kultakoristeiset kannet, joita sivelin ja kuiskasin itselleni, ehkä vain mielessäni " minustakin tulee kirjailija. Alku oli lupaava: meidän luokalta Kurki-Suonion Sirkka ja minä saimme runomme paikalliseen sanomalehteen. Sitten oli vuorossa kaupunginkirjasto, matala puutalo, josta tuli vuosien varrella toinen kotini. Se oli kuitenkin alussa kuin vihamielinen linnoitus, joka piti valloittaa. Heti oven suussa istui pöydän takana ankara, motkottava Kirjastonhoitaja. "Oletko pessyt kätesi?" kysyi hän aina ensimmäiseksi. Muutaman vuoden kuluttua sain hiipiä narisevien lattialautojen poikki aikuisten osastolle, jossa odottivat sadat uudet kirjaystäväni.

Mieluisin lukupaikka huoneeksi ja keittiöksi kasvaneessa kodissamme oli talvisin matala penkki, ensimmäinen huutokauppaostokseni. Nojasin selkääni keittiön lämpimään hellanmuuriin, nakersin porkkanaa tai mutustelin äidin leipomaa rusinapullaa. Kesällä luin usein puussa tyhjällä tontilla, jota me lapset sanoimme Paratiisiksi. Eräänä kesänä paras ystäväni Seija ja minä olimme olevinamme Vihervaaran Anna ja hänen sydänystävänsä Diana. Kävelimme käsikynkkää vanhalla hautausmaalla, jonka ikivanhojen puitten varjostamat polut kelpasivat Prinssi Edwardin saaren maisemiksi. Annan lailla lausuimme rantatiellä ulkoa runoja, joita olimme oppineet saksan tunnilla.

Luin niin paljon kirjoja, että sukulaiset alkoivat pelätä, että sekoan. Niin oli käynyt paikallisen perimätiedon mukaan eräälle savolaiselle ylioppilasparalle. Kun asetin eräänä päivänä taas paksun kirjapinon kirjaston tiskille, uusi kirjastonhoitaja kuiskasi: "Kotoasi käytiin sanomassa, että sinulle ei saa antaa kirjoja". Valehtelin silmää räpäyttämättä, että tarvitsen kirjat kouluesitelmään. Sain kirjat ja käärin joksikin aikaa lainakirjat samanlaisiin kansipapereihin kuin koulukirjat. Pian kaikki palasi onneksi ennalleen.




Vuonna 1956 pääsin American Field Service-stipendiaattina Montanaan. Se oli uusi maailma: Viisi uutta siskoa. Oma huone. Kolmikerroksinen talo. Olohuoneessa oli kaksi flyygeliä, sillä perheen äiti soitti pianokvartetissa, joka harjoitteli heillä. Dollarihymyt. Televisio. Pyykinpesukone ja kuivailmakuivaaja. Elvis. Nuorisomuoti. Huulipuna – piti käyttää, ettei näyttänyt hipiltä. Lukijan uraani tuli vuoden keskeytys, sillä olin pitkään kuin lukutaidoton: englantini ei riittänyt romaanien lukemiseen. Katsoin tuona aikana niin paljon televisiota, että sain siitä tarpeeksi loppuiäkseni. Koulussa luettiin runoja - opettajan suosikki oli e. e. cummings - ja Shakespearea, jota ymmärsin sieltä täältä. Amerikan-vuoden päätyttyä bussimatkalla New Yorkiin ostin Chicagosta Robert Frostin runot, joita luin innostuneena paluumatkalla laivassa. Englanninkielinen maailma oli avautunut.

Kouluajan romanssi alkoi teinijuhlissa ja Topeliuksen "Hyrrän" harjoituksissa ja muuttui pian 60-luvun opiskelija-avioliitoksi. Opiskelin kirjallisuutta ja sosiologiaa ja ehdotin graduni aiheeksi C. S. Lewisin Narnia-kirjoja, joista muutama oli jo suomennettukin. Professori Irma Rantavaara nyrpisti isoa nenäänsä ja sanoi: " Eihän nyt lastenkirjat ole sopiva aihe yliopistolliseen tutkimukseen. Ottakaa C. S. Lewis kirjallisuuskriitikkona". Suutuin ja aloin opiskella englantia.

70-luvun radio ja televisio olivat niin "punaisia", ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. Vuosikaudet meillä oli tapana lukea ääneen kaikenlaisia kirjoja: eri maitten satuja, muumikirjoja, Tolkienia, Seitsemää veljestä. Lapsistamme, isänsä kaimasta Matista sekä Mimistä ja Markosta kehittyi himolukijoita. Maailman avartamiseksi lapset pantiin ranskalaiseen kouluun, ja Matti väitti kouluaineessaan, että meillä oli kirjoja jääkaapissakin.

Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan ja aloin pitää perhepalstaa siirtolaislehdessä ja lähettää lehtijuttuja Suomeen. Kesälomilla teimme koko perhe yhdessä telttaretkiä eri puolille Pohjois-Amerikkaa. Näimme Mark Twainin kotiseudut Hannibalissa ja L. M. Montgomeryn pappilan Toronton lähellä. "Omalle kirjailijalleni preerialla", kirjoitti yhä optimistinen mieheni suomenkieliseen Pieni talo preerialla –kirjaan, jonka hän osti minulle Laura Ingalls Wilderin talosta – joka oli kylläkin Ozark-vuoristossa.

Eräänä päivänä Torontossa kun hakkasin keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani, näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina, vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme Suomeen ja, edelleen työn ohella, jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu pakenemaan Kanadaan. Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan.

© Pirkko Anna Amnell

Julkaistu Pirkko Pekkarisen nimellä teoksessa: Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. – Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-62.

henkilökohtaista, kirjailijat, kirjallisuus, Kun koti kävi ahtaaksi, lapsuus, politiikka, suomettuminen

https://blogisisko.blogspot.com/2006/06/kultaiset-kadet-golden-hands.html