Black and white together - USA & Canada

Kun olimme 1980-luvulla Torontossa asuessamme yhdellä USAn kiertomatkallamme New Orleansissa, tapasimme tämän rumpalin, joka sanoi olleensa soittamassa Suomessa. Hän kehui kovasti Suomea ja suomalaisia.

Milloinkahan Suomeen tulivat ensimmäiset afrikkalaiset? Kun olin koululainen, Iisalmessa oli lomalla eräs lähetystyöntekijä, oletan sairaanhoitaja, joka oli adoptoinut afrikkalaisen pojan. Tämä oli äitinsä mukana joissain tilaisuuksiissa, ja me savolaiset suorastaan palvoimme sitä esiteini-ikäistä poikaa.

Ensimmäiseen afrikkalaiseen tutustuin vaihto-oppilaaksi mennessäni laivamatkalla New Yorkiin, alkumatkasta matkalla Cuxhavenista Englantiin. Iltaisin voitiin myös tanssia. Minua tuli hakemaan heti ensimmäisenä iltana ujo pitkä ja laiha afrikkalainen poika. Minä sanoin, etten osaa oikeastaan tanssia. En minäkään, hän sanoi. Hän oli matkalla Englantiin opiskelemaan lääketiedettä. Me tanssittiin sen kun osattiin ja juteltiin kaikenlaista.

Perillä Yhdysvalloissa olin 11 kuukautta koulussa Montanassa ja suoritin high school diplomin.  Meidän koulussamme oli nuorisoa ja opettajia kaikista ihmisryhmistä. Parhaiden ystävieni joukossa oli eräs intiaanityttö, jonka vanhemmat olivat sikäläisen peruskoulun opettajia. Taideluokassa vieressäni istui pitkä ja hoikka silmälasipäinen afroamerikkalainen tyttö. Taidettakin oli joka päivä tunnin verran koko lukuvuoden ajan. Siinä ehti tutustua.

Montanassa (republikaaniosavaltiossa) paheksuttiin (demokraattisten) etelävaltojen ihmisiä siitä, miten huonsoti he kohtelivat mustaa väestöä. Vaihto-oppilasajan äitini vei minut tapaamaan erästä perhettä, jonka isä valitti, ettei ollut saanut kunnon virkaa. Hän oli työssä postissa, vaikka oli valtiotieteen maisteri, mikä saattoi olla huono koulutus siihen kaupunkiin – tai sitten piilevää rasismia. Meidän perheitämme yhdisti se, että sama taiteilija oli maalannut muotokuvan heidän tyttäristään ja vaihto-opilasperheeni tytöistä. Heidän kotinsa oli tavallinen keskiluokankoti, tuttu TV-sarjoista: alakerrassa keittiö, TV-huone ja olohuone ja vanhempien makuuhuone, portaat veivät yläkertaan, jossa olivat lastenhuoneet.

Vaihtovuoden jälkeen tehtiin me sen vuoden vaihto-oppilaat kahden viikon kiertomatka, joka ulottui etelävaltoihin. Silloin näin rotuerottelua. Menin bussiasemalla naistenhuoneeseen, jossa oli kaksi ovea, joista toiseen oli maalattu sana ’colored’. Ajattelin, että se on varmaankin pirteästi sisustettu. Kun avasin oven, sisältä huusi tytölauma: Tämä ei ole sinulle! Uima-altaissa ei ollut värillä väliä vaan kiljuttiin kuorossa ja ihailtiin toistemme uimapukuja.

Torontossa en huomannut minkäänlaista rasismia. Lasten koulutovereista suuri osa oli manner Kiinasta. Toronton aikana menimme eräällä paikkakunnalla Yhdysvalloissa Atlantin puolella uimarannalle ja huomasimme vähän ajan kuluttua, että kaikki muut olivat mustia. Mutta ei meitä ajettu pois, vaan meille oltiin ystävällisiä. Samoin oli eräässä maalaiskaupungissa, jonne eksyimme ja menimme kysymään tietä. Ihmiset olivat erityisen ystävällisiä. He olivat tosin tulossa jostain kirkosta iso virsikirja kainalossaan.

Eräs tuttavani kertoi olleensa Chicagossa kävelemässä kadulla mustan miehensä kanssa. Hänen kimppuunsa kävi täysin tuntematon nainen, sylki hänen päälleen ja huusi: Te valkoiset naiset viette meidän miehemmekin. Torontossa ei kiinnitetty mitään huomiota pariskuntaan, josta toinen oli eri rotua. Niin oli 1980-luvulla. Miten lienee nyt?

Onko Suomea olemassa?

Kun seuraa vaikkapa Facebookin kirjoituksia, tuntuu usein, että Suomea ei ole olemassakaan. Kirjoitetaan esimerkiksi uskonnosta, kuin se olisi täällä sama kuin nykyisen Amerikan Trumpia kannattavat fundamentalistit tai nykyisen Venäjän ortodoksinen kirkko, jota Putin käyttää hyväkseen. Sama koskee ilmastokysymyksiä, naisten asemaa tai mustien asemaa tai törkeän rikkaita, joita meillä ei ole.

Enemmistömme on nykyään halveksitttua valkoista väestöä, joka on aina ihaillut mustien kulttuuria ja niitä harvoja afroamerikkalaisia tai muita tummaihoisia, jotka ovat uskaltautuneet tulemaan kylmään pohjoiseen maahamme, jossa hengityskin jäätyy talvellla.

Enemmistön uskonto on vahvasti körttiläinen ja väritön luterilaisuus, joka on kuivaa ja terveellistä kuin hapankorppu, vaikka sitä tarjotaankin nykyään useasti demarimausteilla. Meillä noiden mainitsemieni alojen ongelmat ovat pieniä, kuin kärpäsen kakkahiukkasia maailmankartalla.

Mutta me haluamme olla maailmanmenossa mukana, vaikka suurin osa suomalaisista ei tarjoa aineistoa noihin muotiongelmiin, joiden kautta Suomessa useimmiten käydääb poliittista tai moraalista keskustelua. Helsinkiläisellä uimarannalla mellakoineet ja poliisien kimmppuun käyneet pojat osuivat asian ytimeen, kun sanoivat Me haluttiin olla amerikkalaisia.

Korona ei tunne rajoja. Siihen meidän täytyy suhtautua vakavammin kuin nyt ja eristäytyä varsinkin entisistä herroistamme ruotsalaisista ja venäläisistä, joissa roikumme edelleen kiinni.

Kuva on opiskeluajoiltani 1960-luvun alusta ja oli esillä Turun kirjamessuilla Suomen nuorisokirjailijoitten valokuvanäyttelyssä, johon lisäsin silloin tuon tekstin. Alkuperäisen kuvan otti Aune Kämäräinen, joka opiskeli siihen aikaan Ateneumissa.

Länsimainen kulttuuri vaarassa

Konstantinuksen sammaloitunut ja murentunut riemukaari vuoden1742 maalauksessa. Canaletto

Olen lukenut Antti Herlinin haastattelun, jossa hän antaa hyviä talousneuvoja hallitukselle (HS 7.6.2020).Vaikka hän on Suomen rikkain mies, hän puhuu avoimesti siitä, että korona osuu häneen niin kuin muihinkin. Hän on riskiryhmää, hänen tuttaviaan on kuollut koronaan. Hän sanoo, että sana pelko on koronan yhteydessä liian dramaattinen. Hän siis tajuaa kuoleman. 

Hän on kuitenkin suojatumpi kuin me muut. On kotina suuri kartano laajoine tiluksineen, mahdollisuus harjoittaa ammattiaan turvallisesti. Ei tarvitse huolehtia turvavälistä ja maskista muulloin kuin rautakauppaan mennessä. Hän ei esitä kritiikkiä hallituksesta. Siinä tulee esiin hänen sokeutensa, sama Kääriäisellä, jonka mielipiteitä luin myös.

Heillä on ollut niin kauan turvallista, että he eivät huomaa, että nykymaailmassa elää samanlainen raivo ja utopia kuin ennen suuria vallankumouksia, sellainen joka haluaa muuttaa koko maailman, tuhota kaiken entisen, mikä on meille läheistä, uskonnot ja niiden moraalin. 

Jopa meidän identiteettimme ja yksilöllisyytemme vietäisiin, sillä uusmarksilaisuuden mukaan ihmisellä ei ole omaa identiteettiä. Vasta politiikka antaa sen ja jakaa meidät ystäviin ja vihollisiin. Se poistaisi sen, että olemme ihmisiä emme eläimiä, joita rakastamme ja arvostamme kuten koko luontoa, mutta emme tee niistä uutta uskontoa. Emme saisi olla enää naisia ja miehiä. Meillä ei saisi olla kulttuuriperinteitä.

Kun seuraan eri puolilta maailmaa tulevia uutiskuvia ja luen katsauksia, tunnen olevani meidän kulttuurimme tuhon kynnyksellä. Fanaattinen utopistinen ajattelu muistuttaa niistä ajoista, jolloin samanlaista on ollut tekeillä ennenkin. Haluan uuden hallituksen, sillä tälle pienen Suomen hallituksellekin, ainakin osalle heistä, korona on erinomainen mahdollisuus siirtää meidät tuohon uuteen yhteiskuntaan. Se olisi kauhuromaanien utopia.