Pesukarhu päärynäpuussa

Pesukarhu päärynäpuussa ja muita luontoelämyksiä miljoonakaupungissa.


Luonnon voi kohdata myös suurkaupungissa. Jopa monet villieläimet ovat sopeutuneet elämään Pohjois-Amerikan miljoonakaupungeissa. Kolmen miljoonan asukkaan Suur-Toronton luonto on poikkeuksellisen rikasta alueen erikoislaatuisen maantieteellisen piirteen, rotkojen, vuoksi.

"Rakuunat repivät pilalle tämän päärynäpuun", huokasi vanha kanadansuomalainen vuokraemäntämme näyttäessään meille tulevan talomme pihaa. Hän ei tarkoittanut riehakkaita ratsujoukkoja, jotka tulivat meille mieleen, vaan pesukarhuja. Niiden englanninkielinen nimi 'raccoon' oli vääntynyt 'rakuunaksi' siirtolaisten suomenkielessä.

"Ajatella, että tuo vanhus muistaa vielä ajat, jolloin pesukarhuja liikkui tällä alueella", tuumimme ja katselimme samalla pilvenpiirtäjiä, jotka häämöttivät vähän kauempana. Lähellä olivat parikymmenkaistaiset pikatiet ja maanalainen, mutta muuten kaupunginosa oli tyypillisesti torontolainen: paljon isoja puita katujen varsilla ja omakotien pihat kuin maaseudulla.

Rakuunat tulevat

Eräänä iltana istuimme keittiön pöydän ääressä ja katselimme runneltua päärynäpuuta, joka oli täynnä hedelmiä. Äkkiä näimme, kuinka jokin pieni olento kiipesi vikkelästi päärynäpuuhun. Tuijotimme sen mustanaamioisia kasvoja ja huudahdimme :"Pesukarhu!"

Hiivimme pihaan ja näimme herttaisen näyn. Puun alla oli muutama pesukarhunpoikanen ja puussa itse rouva Rakuuna heittelemässä lapsilleen päärynöitä. Kun emo näki meidät, se tuli nopeasti alas ja vei poikasensa piiloon tuuheiden raparperinlehtien alle. Kun menimme takaisin sisälle, pesukarhut palasivat jatkamaan ateriaansa.

Vietimme sen jälkeen rauhallista rinnakkaiseloa. Illalla, kun haimme pyykkiä narulta, vilahti pesukarhu ohi noin metrin päästä. Kerran joku meistä löysi pesukarhun autotallista ja haki toiset katsomaan sitä vähän tarkemmin. Kun kissamme tuijottivat illalla kuin jähmettyneinä kadulle tai pihalle, tiesimme että pesukarhut olivat liikkeellä.

Pieni suurkaupunkiterroristi

Meille pesukarhut olivat miltei sadunomaisia olentoja. Olimme nähneet niitä aikaisemmin vain luontoelokuvissa ja eläintarhoissa. Eräs kuvakirjamme kertoi pikku intiaanista ja hänen pesukarhustaan. Tiesimme, että jotkut olivat oikeastikin pitäneet pesukarhua lemmikkieläimenä. Mutta se oli ollut meille ennen kaikkea Pohjois-Amerikan kesyttömien erämaiden ja villin luonnon vertauskuva.

Monien naapureittemme mielestä pesukarhut olivat kaikkea muuta kuin rakastettavia. Ne repivät jätepussit hajalle, kaivoivat kuoppia vastalaitettuun nurmikkoon ja riipivät maissintähkät pihapuutarhoista. Ne rohmusivat huolella kasvatettuja viinirypäleitä ja tunkeutuivat ullakoille metelöimään. Pienillä näppärillä käpälillään ne saivat auki lukot ja salvat. Niitä oli metron käytävissä ja pilvenpiirtäjien tuuletuskanavissa. Niistä näytti tulleen pieniä suurkaupunkiterroristeja.

Eläinten ystävätkin myönsivät, että ne saattoivat levittää vesikauhua, jonka vuoksi kissat ja koirat oli rokotettava ja oli vältettävä lähempää tuttavuutta villieläimiin.

Lisää luontoelämyksiä pihalla

Pesukarhu pääsi jopa etusivun jutuksi kiivetessään pilvenpiirtäjän seinämää, josta palokunta pelasti sen. Mutta suurin osa luontoa eli hiljaiselämää ilman sensaatioita.

Nautimme siitä, että pihalle nousi keväällä kieloja ja tulppaaneja. Sireenit, pionit ja Suomesta vuosia sitten tuotu ruusupensas kukoistivat. Kaunein oli kuitenkin mahtavan suuri magnoliapuu, johon ilmestyivät keväällä vaaleanpunaiset teevadin kokoiset kukat ennen lehtien puhkeamista. Linnut sirkuttivat magnolian kukkameressä ja saivat pihan tuntumaan satumaiselta.

Koko vuoden viihtyivät pihoilla kirkkaanpunainen kardinaali ja usein myös kevään airuena pidetty ruosteenpunarintainen muuttorastas. Joskus lennähti pihalle hehkuvan värikkäitä kolibreja ja kirkkaankeltaisia villikanarialintuja. Tutuiksi tulivat sekä yksiväriset että punasiipiset mustarastaat ja meluisat sininärhit, joiden mukaan kaupungin baseball-joukkue on saanut nimensä Blue Jays.

Kun magnolian terälehdet putosivat, tulivat tilalle paksut vihreät lehdet ja isot käpymäiset hedelmät, jotka toivat puuhun paljon oravia. Ne olivat suurempia kuin suomalaiset sukulaisensa. Toiset olivat harmaaturkkisia, toiset kiiltävän mustia. Kummatkin olivat lajiltaan "harmaaoravia", mutta näitä mustia oravia oli enää vain Kaakkois-Kanadassa. Orava on kaupungin vanhin asukas ja muistuttaa menneistä ajoista, jolloin seutu oli vielä villiä ja koskematonta.

Luonto pelasti itsensä

Kun ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat tulivat 1700-luvulla intiaanien vanhan kauppa- ja kokoontumispaikan, "toronton", alueelle, oli sen kasvillisuus viidakkomaisen rehevää, miltei läpipääsemätöntä. Kosteus, pitkä ja lämmin kesä ja muinaisina aikoina trooppisen meren pohjasta syntynyt hedelmällinen maaperä olivat kasvattaneet jättiläismäisiä puita ja rikkaan kasvimaailman, jossa eläimet viihtyivät. Intiaanit meloivat kanootteineen kirkasvetisissä joissa, jotka olivat täynnä kaloja.

1800-luvulla alkoi teollistuminen. Ikivanhoja puita kaadettiin säälittä pelkiksi nuotiotarpeiksi ja teollisuusjätteet heitettiin jokiin, joista suurin osa muuttui sameiksi ja surkastuneiksi.

Mutta luonto pelasti itsensä Torontossa. Alueella oli lukuisia rotkoja ja laaksoja, joista monet olivat liian syviä täytettäviksi. Niiden reunat olivat jyrkkiä ja maa rakentamiseen kelpaamatonta. Lisäksi 1950-luvulla hirmumyrsky Hazel teki pahaa jälkeä juuri laaksoissa. Ne lahjoitettiinkin puistoalueiksi pian sen jälkeen.

Kävelyllä

Laaksojen reunoilla on suuria tammia, sokerivaahteroita, jalavia ja jättiläismäisiä pajuja. Lempipolkumme laskeutuu lähirotkomme jyrkkää rinnettä alas. Siellä on romanttisen näköisiä kaatuneita puunrunkoja, viidakkomaisia köynnöskasveja, kedon kukkia ja pienen pieni puro. Kuuluu lintujen laulua, ja ylhäältä tulvii rinteelle auringonvaloa puitten latvojen läpi.

Vilkkaat kirkassilmäiset maaoravat seuraavat meitä turvallisen matkan päästä. Ne voivat tulla syömään kädestä pähkinöitä, mutta vaaran uhatessa ne vilistävät uskomattoman nopeasti piiloon aluskasvullisuuden sekaan. Myöhään syksyllä maaoravat näyttävät sikotautia sairastavilta lapsilta kuljettaessaan siemeniä ja pähkinöitä poskipusseissaan sokkeloisten käytävien perällä oleviin pesäkoloihinsa.

Alhaalla laaksossa aurinko paistaa lämpimästi. Moniväriset perhoset, pörisevät hyönteiset ja lammikoissa kurnuttavat sammakot järjestävät vaihtelevaa ohjelmaa kävelyretken ajaksi. Jostain kuuluu autojen hurina pikatiellä, ja taivaalla liitää suuri matkustajakone. Jossain kaukana huutelee pöllö, ja varislauma lähtee lentoon haukan pelästyttämänä.

© Pirkko Anna Amnell (Julkaistu nimellä Pirkko Pekkarisen nimellä. - Koululainen 10/1986, s. 6-8.)

Tämä laakso on "päähenkilönä" kirjoissani "Aurora, vaahteralaakson tyttö" (1991, 2. painos 1992), "Aurora ja villikyyhkysten aika" ja "Aurora ja Molly". Aurora-kirjat, lapsille, luonto, luonto suurkaupungissa, Pesukarhu päärynäpuussa, siirtolaiset, Toronto
Myös yhteisnide Vaahteralaakson Aurora. Nettikaupoissa ja kirjastossa.