Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kanada. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kanada. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Minun Amerikkani: luonto ja kulttuuuri

Kuva: Anna Amnell

Aamu Amerikan maaseudulla 1980-luvulla, jolloin olimme siirtolaisina Kanadassa 9 vuotta ja matkustimme melkein joka kesä Yhdysvaltoiin koko perhe. Asuimme teltoissa ja motelleissa, suurkaupungeissa hotelleissa.
Laitan tänne myös kommentin, jonka laitoin kirjailija Harri Istvan Mäen Fb-sivulle, jossa:

"For whatever we lose like a you or a me
it’s always ourselves we find in the sea."
- e.e. cummings

e.e. cummings - Vaihto-oppilasajan syyslukukauden "äidinkielenopettaja" tutustutti meidät häneeen. Voin aivan nähdä mielessäni opettajan innostuneen ilmeen, kun hän lausui meille runoja. Kevätlukukaudella oli toinen opettaja ja Shakespearen näytelmiä. Näytelmäkerho harjoitteli Agatha Christien Hiirenloukkua. Billlings oli Montanassa "Villissä Lännessä", mutta se kasvatti kirjallisuuden ja teatterin ystäviä. Eräs luokkatovereistani oli Stanley Anderson, josta tuli Kalifornian Shakespeare-teatterin näyttelijä ja elokuvanäytttelijä (esim. Armageddon- elokuvan President's Speech. ) Hyvänen aika, kuinka kauan siitä kouluajasta onkaan! Yli puoli vuosisataa. 64 vuotta. Kuinka tärkeää onkaan henkinen perintö, jonka saamme lapsina ja nuorina. Tämä on minun Amerikkani: Luonto ja kulttuuri.



maanantai 29. kesäkuuta 2020

Black and white together - USA & Canada



Kun olimme 1980-luvulla Torontossa asuessamme yhdellä USAn kiertomatkallamme New Orleansissa, tapasimme tämän rumpalin, joka sanoi olleensa soittamassa Suomessa. Hän kehui kovasti Suomea ja suomalaisia.

Milloinkahan Suomeen tulivat ensimmäiset afrikkalaiset? Kun olin koululainen, Iisalmessa oli lomalla eräs lähetystyöntekijä, oletan sairaanhoitaja, joka oli adoptoinut afrikkalaisen pojan. Tämä oli äitinsä mukana joissain tilaisuuksiissa, ja me savolaiset suorastaan palvoimme sitä esiteini-ikäistä poikaa.

Ensimmäiseen afrikkalaiseen tutustuin vaihto-oppilaaksi mennessäni laivamatkalla New Yorkiin, alkumatkasta matkalla Cuxhavenista Englantiin. Iltaisin voitiin myös tanssia. Minua tuli hakemaan heti ensimmäisenä iltana ujo pitkä ja laiha afrikkalainen poika. Minä sanoin, etten osaa oikeastaan tanssia. En minäkään, hän sanoi. Hän oli matkalla Englantiin opiskelemaan lääketiedettä. Me tanssittiin sen kun osattiin ja juteltiin kaikenlaista.

Perillä Yhdysvalloissa olin 11 kuukautta koulussa Montanassa ja suoritin high school diplomin.  Meidän koulussamme oli nuorisoa ja opettajia kaikista ihmisryhmistä. Parhaiden ystävieni joukossa oli eräs intiaanityttö, jonka vanhemmat olivat sikäläisen peruskoulun opettajia. Taideluokassa vieressäni istui pitkä ja hoikka silmälasipäinen afroamerikkalainen tyttö. Taidettakin oli joka päivä tunnin verran koko lukuvuoden ajan. Siinä ehti tutustua.

Montanassa (republikaaniosavaltiossa) paheksuttiin (demokraattisten) etelävaltojen ihmisiä siitä, miten huonsoti he kohtelivat mustaa väestöä. Vaihto-oppilasajan äitini vei minut tapaamaan erästä perhettä, jonka isä valitti, ettei ollut saanut kunnon virkaa. Hän oli työssä postissa, vaikka oli valtiotieteen maisteri, mikä saattoi olla huono koulutus siihen kaupunkiin – tai sitten piilevää rasismia. Meidän perheitämme yhdisti se, että sama taiteilija oli maalannut muotokuvan heidän tyttäristään ja vaihto-opilasperheeni tytöistä. Heidän kotinsa oli tavallinen keskiluokankoti, tuttu TV-sarjoista: alakerrassa keittiö, TV-huone ja olohuone ja vanhempien makuuhuone, portaat veivät yläkertaan, jossa olivat lastenhuoneet.

Vaihtovuoden jälkeen tehtiin me sen vuoden vaihto-oppilaat kahden viikon kiertomatka, joka ulottui etelävaltoihin. Silloin näin rotuerottelua. Menin bussiasemalla naistenhuoneeseen, jossa oli kaksi ovea, joista toiseen oli maalattu sana ’colored’. Ajattelin, että se on varmaankin pirteästi sisustettu. Kun avasin oven, sisältä huusi tytölauma: Tämä ei ole sinulle! Uima-altaissa ei ollut värillä väliä vaan kiljuttiin kuorossa ja ihailtiin toistemme uimapukuja.

Torontossa en huomannut minkäänlaista rasismia. Lasten koulutovereista suuri osa oli manner Kiinasta. Toronton aikana menimme eräällä paikkakunnalla Yhdysvalloissa Atlantin puolella uimarannalle ja huomasimme vähän ajan kuluttua, että kaikki muut olivat mustia. Mutta ei meitä ajettu pois, vaan meille oltiin ystävällisiä. Samoin oli eräässä maalaiskaupungissa, jonne eksyimme ja menimme kysymään tietä. Ihmiset olivat erityisen ystävällisiä. He olivat tosin tulossa jostain kirkosta iso virsikirja kainalossaan.

Eräs tuttavani kertoi olleensa Chicagossa kävelemässä kadulla mustan miehensä kanssa. Hänen kimppuunsa kävi täysin tuntematon nainen, sylki hänen päälleen ja huusi: Te valkoiset naiset viette meidän miehemmekin. Torontossa ei kiinnitetty mitään huomiota pariskuntaan, josta toinen oli eri rotua. Niin oli 1980-luvulla. Miten lienee nyt?



maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kirjasampo kertoo kirjailijoista. Anna Amnellin lehtijutttuja

Anna Amnell selfie

Anna Amnell,  Selfie 2014

Kirjasampo siirsi aikoinaan Sanojen ajan tiedot. Niissä on kohdallani myös joukko Kanadasta Suomeen kirjoittamiani lehtijuttuja lähinnä 1980-luvulta. 

Kirjoitin alussa milloin mihinkin lehteen, mutta päädyin kirjoittamaan eniten Kotimaa-lehteen, jossa oli silloin päätoimittajana Tapani Ruokanen. Sain kirjoittaa paljon vapaammin ja monipuolisemmin kuin naistenlehtiin, jotka alkoivat vaatia yhä viihteellisempiä kirjoituksia. 

Kirjoitin samaan aikaan myös muihin lehtiin, muiden muassa Olli Valtosen ajan Askel-lehteen. Kirjoitin joka viikkoa siirtolaislehteen, jolla oli historiallinen nimi Vapaa Sana. Se oli ollut aikaisemmin poliittinen lehti, mutta oli muuttunut puolueettomaksi (nykyinen Kanadan Sanomat). 

Kun siirryin Suomeen ja englannin opettajaksi, ryhdyin kirjoittamaan historiallisia nuortenkirjoja. Aurora-trilogiasta on mainittu vain yhteisnide. Huomasin, että oli yhä vaikeampaa olla samalla aikaa englannin opettaja, vapaa toimittaja ja kirjailija.

Ks. myös tämän blogin kirjoitukset.
Anna Amnelllin lehtijuttuja, jossa olen ryhmitellyt aiheittain ja lisännyt myös muita kirjoituksiani, mm muisteluja taloyhtiön historiikkin ym.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Lehmukset ja sokerivaahterat

lehmus sateessa

Tätä lehmusta seurasin kaksikymmentä vuotta. Se oli kuin ystävä.

Lehmukseni

Tämä lehmus kasvaa Helsingissä Johanneksenpuiston laidalla, jossa asuin siihen aikaan, kun kirjoitin historiallliset nuortenkirjani Aurora Koivusta, fiktiivisestä sortovuosien ajan suomalaistytöstä. Auroran isä, kasvitieteilijä ja lehtimies Aug. Koivu  karkotetaan Suomesta ja muuttaa Kanadaan. Sinne lähtee Aurorakin isäänsä etsimään. Kirjoittaesani palasin mielessäni Torontoon, jossa asuin yhdeksän vuotta, vuodet 1979-1988.


003-1-1

Toronton seutu muodostui viimeisen jääkauden aikana eli noin 12000 vuotta sitten. Tämä Don-joen laaksossa sijaitseva puisto on mukana Aurora-kirjoissa sellaisena, kuin se oli 1900-luvun alussa.

Syvät laaksot muodostavat Torontoon urbaanin metsän. Laaksojen jyrkät reunat, vuolaasti tulvivat joet ja laaksoissa usein raivonneet rajut myrskyt ovat olleet syynä siihen, että laaksoihin ei ole  rakennettu taloja. Suurin osa laaksoista on säilytetty luonnonpuistoina, jotka ovat miltei koskemattomassa tilassa. Laaksojen luonto on ainutlaatuista, sillä jääkauden aikana niihin muodostui aivan oma kasvillisuus, joka poikkeaa niitä ympäröivästä luonnosta. Don Valley -laaksossa kasvoi yli 40 metriä korkeita sokerivaahteroita, jotka olivat yli metrin läpimitaltaan. (Charles Sauriol "Remembering Don")

Suurin laaksoista, Don Valley, on Suomessakin tunnettu Ernest Thompson Setonin luontokirjoista, joissa se esiintyy vielä luonnontilassa. Ernest Thompson Seton asui kouluvuotensa 1800-luvun loppupuolen Torontossa, jonne hänen perheensä oli muuttanut Englannista.

Aurora-kirjojen Vaahteralaakso on yhdistelmä useita laaksoja, joissa kävelin mieheni kanssa, kun asuimme Torontossa.  Pidin luontopäiväkirjaa laaksossa kävellessäni, sillä aloin jo 1980-luvun lopppuolella suunnitella kirjaa Torontosta. Laaksolla oli siinä hyvin tärkeä osuus. Niinpä esikoiskirjani alkaakin kuvauksella laaksosta, joka on tavallaan yksi päähenkilöistä sekä ensimmäisessä että kolmannessa kirjassani. Ne alkavat tästä myyttisestä laaksosta. Toronton synty ensimmäisessä ja kolmannessa myrsky, joita oli laaksoissa usein.


P1020996

Ks Helsingin Sanomat/Kaupunkikirjat/Toronto, ja löydät Aurora-sarjan sieltä. Kirjoitin ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kirjoitin Kanadasta käsin lehtiartikkeleita suomalaisiin lehtiin, muiden muassa artikkelini sokerivaahteroista Suomen luonto -lehteen. Mutta kirjoitin Aurora-kirjat vasta palattuani Suomeen, 1990-luvulla.

Lue lisää: Kuinka Aurora-kirjat saivat alkunsa?
Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora on , jossa on kolme ensimmäistä Aurora-kirjaa vuosilta 1991-1995. Kirjana ja e-kirjana


Lisäys: Kaivopuisto? Kun Aurora palaa Suomeen opiskelemaan Atenumissa taiteilijaksi, hän kävelee usein Kaivopuistossa. Siellä kävelin minäkin, ja mieheni juoksi siellä kahdenkymmenen vuoden ajan joka toinen päivä. Banner-kuvan Kaivopuisto-kuvani alkuperäisenä Flickrissä.

Lisäys 2: Kirjoitin myös kaksi ensimmäistä Lucia Olavintytär -kirjaa Johanneksenpuiston laidalla asuessani. Viimeisen niistä kirjoitin Runeberginkadun varrella, paikalla jossa oli ensimmäinen "Helsinki", pieni kylä. Siellä muinaisen suon päällä kasvavat nyt nuoret puistolehmukset. Mukana kuvassa on Amerikka, jossa olin vaihto-oppilaana koululaisena. Pohjois-Amerikan luonto on myös osa minua.

Lehmusten katu

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Aurora. Vaahteralaakson tyttö



Aurora, vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992) Kirjapaja
Kansi: Matti Amnell
Toinenkin painos on loppunut, ja minulla on kaikki oikeudet Aurora-kirjoihin

"Auroran ajassa eletään vuotta 1903. Sankaritar, 15-vuotias koulutyttö, matkustaa isänsä perässä Kanadaan Suomen sekasortoisista oloista. Yhteensattumien vuoksi heidän tiensä eivät heti kohtaakaan, vaan suomalainen herrasväen tyttö joutuu pestautumaan palvelijaksi torontolaiseen ylhäiskotiin. Puoli vuotta palvelustyttönä on Auroralle kovaa työtä, mutta myös naiseksi kasvamista ja orastavaa rakkauden aikaa." Jaana Viuhko, Iisalmen Sanomat 23.12.1991

Kirjoitettu nimellä Pirkko Pekkarinen.
Asiasanat 1900-luku , Aurora , esikoisteos , historiallinen romaani , Kanada , muoti , siirtolaisuus , sortovuodet

Aurora-kirjoista sanottua
Lue lisää Aurorasta ja hänen ajastaan Aurora-blogista.
http://aurorakirjat.blogspot.com



keskiviikko 10. tammikuuta 2007

Ihan oikea runotyttö



Pawel Wajda, 2005: Green Gable, home of LM Montgomery


Siihen aikaan kun isoäidin isoäiti oli pieni tyttö, asui Kanadassa Prinssi Edwardin saarella tyttö nimeltä Lucy Maud Montgomery. Pieni Maud uskoi, että mielikuvitus on passi satumaahan. Aikuisena hänestä tuli kirjailija. Hän on vienyt meidät mukanaan mielikuvituksen maahan tapaamaan punatukkaisen puheliaan Annan ja haaveilevan Runotytön.

Maud asui isoäitinsä ja isoisänsä kanssa suuressa maalaistalossa, jonka ympärillä kasvoi paljon omenapuita. Maud istui usein läheisessä metsässä saniaisten keskellä, kuunteli puron solinaa ja kirjoitti päiväkirjaansa. Hän käveli meren rannalla, poimi sieltä simpukoita ja kiviä ja lausui ääneen runoja.

Mielikuvitusolentoja

Maudin äiti oli kuollut, ja isä oli antanut hänet isovanhempien kasvatettavaksi. Siihen aikaan monet ajattelivat kuten Maudin isoisä ja isoäiti, että lapset saivat näkyä, mutta eivät kuulua. Se oli vaikeaa puheliaasta ja vilkkaasta Maud-tytöstä. Hän keksi itselleen keskustelutoverit.

Salissa oli iso kirjakaappi, jossa mummo säilytti astioita. Kaapin ovissa oli soikeat lasi-ikkunat, joista heijastui Maudin peilikuva hämärässä huoneessa. Maud kuvitteli, että vasemman oven takana asui pieni tyttö nimeltä Katie ja oikean oven takana vanha leskirouva nimeltä Lucy. Katie oli oikein hauska, ja Maud vilkutti hänelle aina ohi kulkiessaan ja jutteli hänelle tuntikausia. Vanhalla rouvalla oikeanpuoleisen oven takana oli paljon huolia aivan kuten kylän naisilla, jotka kävivät isoisän pitämässä postitoimistossa.

Maudilla oli paljon sukulaisia, tätejä, setiä ja enoja, jotka kertoivat jännittäviä tarinoita vanhoista ajoista. Mutta Maud näki heitä harvoin. Kun hän pääsi käymään serkkujensa luona, hän sai leikkiä ja jutella mielin määrin heidän kanssaan.

Toinen isoisä asui 20 kilometrin päässä. Se oli silloin pitkä matka, kun kuljettiin hevosella ja rattailla. Isoisän talossa olivat parasta salin takanreunustalla istuvat täplikkäät luppakorvaiset posliinikoirat. Maud katsoi niitä tarkkaan, sillä hänelle oli kerrottu, että kun kello lyö kaksitoista yöllä, posliinikoirat hyppäävät pystyyn ja haukkuvat.

Maud rakasti kuitenkin kaikkein eniten oikeita eläviä kissoja. Rakkain hänen kissoistaan oli harmaaraitainen Pajunkissa.


Maud rakasti kirjoja

Kun Maud oli 6-vuotias, hän meni kouluun. Se oli hänestä hyvin jännittävää, ja hän halusi olla aivan samanlainen kuin muutkin tytöt. Hän oli onneton, kun isoäiti ei antanut hänen mennä avojaloin kouluun. Maud ei tiennyt, että toiset tytöt kadehtivat hänen hienoja varrellisia nappikenkiään. Eniten häntä hävetti, että hänellä oli hihallinen esiliina, jota toiset sanoivat vauvanessuksi.

Maud sai kaksi hyvää ystävää, kun isoäiti otti hoidettavakseen Well - ja Dave -nimiset pojat. He leikkivät yhdessä kotia ja kalastajia ja kertoivat toisilleen kummitustarinoita.

Maudin lapsuuden jännittävin tapahtuma oli se, kun Marco Polo -niminen laiva haaksirikkoutui kylän lähelle. Kapteeni tuli asumaan Maudin mummolaan. Maud ja pojat näkivät, että hänellä oli iso kasa kultarahoja edessään pöydällä, kun hän maksoi merimiehille palkan. Kaksi miehistä oli kotoisin Polynesiasta, ja heillä oli paksu kihara tukka ja isot kultaiset renkaat korvissa. Maud oli nähnyt sellaisia ihmisiä vain villi-ihmisistä ja lähetyssaarnaajista kertovissa kirjoissa, joita hän sai lukea sunnuntaisin.

Muina päivinä hän luki satuja, runoja ja paksuja jännittäviä romaaneja. Hän rakasti kirjoja. Sanat olivat hänelle kuin musiikkia. 9-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa runoja paperinpalasiin ja käytettyihin kirjekuoriin, joita hän sai isoisän postitoimistosta. Hän kirjoitti myöhemmin nuken elämäkerran ja alkoi lähettää runojaan lehtiin.

Anna ystävämme


Aikuisena Maud oli vähän aikaa opettajana ja toimittajana, mutta tuli takaisin kotikylään isoäidin seuraksi, kun isoisä kuoli. Hänestä oli hauskaa hoitaa puutarhaa, ja hän osasi laittaa hyvää ruokaa. Hauskinta oli kuitenkin istua yläkerrassa omassa huoneessa ja kirjoittaa päiväkirjaan yhä uusia kertomuksia.

Eräänä päivänä Maud aloitti kirjan punatukkaisesta tytöstä, jonka nimi oli Anna. Hänet lähetetään orpokodista vahingossa kasvatiksi vanhalle naiselle ja tämän veljelle, jotka olivat pyytäneet orpokodista poikaa. Tämä kirja teki Maudista maailmankuulun. Hän kirjoitti lisää kirjoja, meni naimisiin ja muutti kauas kotisaarelta – mutta ei unohtanut sitä koskaan.

Maud osti itselleen samanlaiset posliinikoirat kuin hänen isoisänsä talossa oli ollut. Kun hän istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa, hän muisteli niitä ja silitti kissaansa. Ajatuksissaan hän meni takaisin Prinssi Edwardin saarelle. Hän tunsi nenässään meren tuoksun ja kuuli sen kohinan. Hän näki kypsän vehnäpellon heiluvan tuulessa ja heinän ja punaisen mullan loistavan auringonpaisteessa.

Hän ajatteli kukkia, saniaisia ja sammalta viileässä metsikössä. Hän muisti kuinka raikkaalta puron vesi maistui. Hän ajatteli lapsuutensa vuosia ja kirjoitti niistä vielä monta kirjaa.

Pirkko Anna Amnell ©
(julkaistu aikaisemmin Koululainen-lehdessä)


Kun Maud meni naimisiin, hän muutti Ontarioon ja asui maaseudulla Toronton lähellä ja viimeiset vuotensa Torontossa. Hän kirjoitti suurimman osan kirjoistaan Ontariossa, kaukana kotisaarestaan. Hän piti lapsesta asti päiväkirjaa.

  L. M. Montgomery Institute (Prinssi Edwardin saari) (Canada)
Lucy Maud Montgomery Society of Ontario (viralliset sivut)

Amerikan hautausmaat

New Orleans, LA_1986_August_152


Hautausmaat kertovat Amerikan mantereen kirjavasta kulttuurista
New Orleansin hautausmaalla

Kuva: Matti Amnell.(Jr)

Siirtolaiset ovat vieneet Pohjois-Amerikkaan monien kulttuurien hautausmaaperinteet. Jotkut hautausmaat ovat kuin viktoriaanisen Englannin kuolemankulttipaikkoja kreikkalaistyylisine korkeine pylväineen ja kivisine tuoleineen, joihin on kaiverrettu tunnelmallisia lauseita.

(Kuva )Sinua kaivataan, sillä sinun paikkasi ruokapöydän ääressä on tyhjä, on kirjoitettu muistomerkkiin Spoon Riverin hautausmaalla. Lasten ja nuorten kuolema oli tavallista, mutta se aiheutti siitä huolimatta suuren surun ja kaipauksen silloinkin.

Suurkaupungin hautausmaalla voi olla vierekkäin vaikkapa suomalaisen siirtolaisen yksinkertainen hautakivi, kiinalaista kirjoitusta ja symboleja täynnä oleva hauta ja Etelä-Euroopasta muuttaneen isoäidin hauta värikkäine muovitettuine valokuvineen ja mahtavine kukkalaitteineen. On myös koruttoman tyylikkäitä sotilashautausmaita kuten Arlington Washington DC:n lähellä ja kulttuurittomia pölyisiä kenttiä pikatien varressa tai keskellä kaupunkia

Orjia ja isäntiä samassa sukuhaudassa

Koko mantereen mielenkiintoisimmat haudat lienevät kuitenkin New Orleansissa. Varakkaat kreolisuvut, Ranskasta ja Espanjasta tulleet siirtolaiset, loivat sinne ranskalaistyyliset hautausmaat. Vainajat oli kuitenkin pakko haudata maan pinnan yläpuolelle, sillä kaupungin vieressä virtaava mahtava Mississippi-joki tulvi usein paljastaen hautojen salaisuudet. Vaikka joen reunat on nyt padottu korkeilla valleilla, uudet haudatkin ovat ovat useimmiten vieri vieressä seisovia leivinuunimaisia pieniä majoja, joitten avoimet hyllyt odottavat valkoiseksi kalkittuina asukkaitaan.

On sanottu, että aika ja rappeutuminen kaunistavat monia vanhoja hautausmaita, ja se on totta New Orleansissakin. Toisaalta se tuo lohduttomuutta, jota lisää ainakin kesäkuumalla paahtava auringonpaiste, joka kuivattaa nopeasti kukat ja ruohon puuttomalta alueelta.Kuten Pariisin hautausmaat - jotka ovat suosittuja tutistinähtävyyksiä - myös New Orleansin kuolleiden kaupungit (runsaasti kuvia ) voivat olla vaarallisia, sillä siellä asustaa myös eläviä ihmisiä, kodittomia ja rikollisia.

Läheiseltä pikatieltä kuuluu autojen kohinaa ja jarrujen kirskuntaa. New orleansilaiset arvostavat hautausmaitaan, ja on perustettu Save our Cemeteries -yhdistys, joka haluaa pelastaa historiallisesti mielenkiintoiset hautausmaat yhä laajenevan kaupungin alta.

New Orleansin hautausmaitten sanotaan olevan kauneimmillaan pyhäinpäivänä, jolloin lukemattomat ihmiset tuovat kukkia esivanhempiensa haudoille, jotka on pesty juhlaa varten. Monet vanhimmista sukuhaudoista ovat mustien perheitten hoidossa. Rikkaat plantaasien omistajat hautasivat monesti myös orjat sukuhautaansa, ja kun heidän jälkeläisensä muuttivat pois plantaasien hävitessä, haudat jäivät kokonaan mustille suvuille.

Edgar Lee Masters, hautausmaan runoilija

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Chicagosta lounaaseen sijaitsee pieni Petersburg. Sen hautausmaalla on aivan erilainen tunnelma. Se on Spoon River -seutua, jonka amerikkalainen runoilija Edgar Lee Masters on tehnyt kuuluisaksi runoelmallaan Spoon River antologia, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1915.

Masters valmistui tuomariksi 1891, ja hänellä oli menestyksekäs ura Chicagossa. Masters muutti myöhemmin New Yorkiin, jossa hän toimi vapaana kirjalijana. Spoon River antologian runot kertovat Mastersin kotiseudun asukkaitten elämästä hautakirjoitusten muodossa. Elämä ei ole aina sitä, miltä se näyttää, vaan pikkukaupunkien asukaillakin on paljon toteutumattomia toiveita, riitoja, kateutta ja salaisuuksia.

Kirjansa alussa Masters kysyy, missä kaupungin asukkaat ovat nyt ja vastaa, että he nukkuvat kukkulalla. Masters itsekin nukkuu tuolla samalla kukkulalla Petersburgin pienellä tunnelmallisella hautausmaalla. Suuret puut luovat sinne varjoaan, ja ympärillä leviää rauhallinen maaseutu.

Mastersin haudalla samoin kuin vieressä olevalla runoilijan isovanhempien haudalla on yksinkertaiset hautakivet. Lähellä on eräs Amerikan romanttisimpia hautoja, nimittäin Abraham Lincolnin nuorena kuolleen rakastetun Anne Rutgersin hauta. Siihen on laitettu myöhemmin kivi, johon on kaiverrettu Mastersin kirjassa oleva runo Annesta.

Masters kirjoitti Abraham Lincolnin elämäkerran, ja hänen maisemansa ovat monin paikoin myös Abraham Lincolnin maisemia. Eri puolilla on Lincolnista kertovia monumentteja ja museoita. Lincolnin syntymämökki on tallennettu kreikkalaista temppeliä muistuttavaan kookkaaseen rakennelmaan, ja Lincolnin hautamuistomerkki Springfieldissä on mauttoman prameileva ja jättiläismäisen suuri. Hautausmaista voikin tulla kuuluisuuksien palvonnan kohteita.

"Kuolema keskeyttää kaiken katovan"

Kuuluisan henkilön hauta voi olla sanomaltaan yllättävä. Myrskyisän Simcoe-järven rannalla Kanadassa lähellä monien kanadansuomalaisten kesähuviloita on kirjailijatar Mazo de la Rochen hauta. Ympäristö on kuin suoraan Jalna-kirjoista, palanen Englantia uudessa maailmassa. Tunnelmallisessa pienessä kirkossa on ikkunoissa Englannista tulleitten sukujen esivanhempien muistoksi lasimaalauksia. Eteisen ikkunassa on lasimaalaus Franciscus Assisilaisesta eläinten ystävän Mazo de la Rochen muistoksi.

Mazo de la Rochen hauta on lähellä järveä. Tyylikkäässä kiviristissä on teksti "Kuolema keskeyttää kaiken katoavan" ja lisäksi Mazo de la Rochen uskontunnustus: "Mon Dieu est mon roche", "Herra on minun kallioni".

Poets' Graves , myös muualla kuin Pohjois-Amerikassa.

Hauta voi näin siirtää huomion henkilöstä ja katoavasta ikuisuuteen, ja vierailu hautausmaalla ei ole enää pelkkä mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen tapahtuma. Kuolleitten kaupunki voi olla vieraalla maallakin myös toivon tyyssija eikä vain outo ja pelottava muistutus elämän katoavaisuudesta.

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.

Pirkko Anna Amnell copyright