Auroran kummit ja kaimat

1900-luvun alussa Aurora oli tavallinen tytönnimi Suomessa. Sen huomaa, kun lukee sen ajan kihlaus- ja avioliittoilmoituksia. Vuonna 1904 Lohjan lähellä Nummella syntynyt anoppini sai myös nimen Aurora. Minä en koskaan ymmärtänyt, miksi hän ei käyttänyt sitä etunimenään. Taisi hän kerran sanoa, että se olisi ollut Savossa vähän liian fiini. Mutta oli itsestään selvää, että siitä aikakaudesta kertovan kirjasarjani päähenkilön nimeksi oli tuleva Aurora.

Prinsessa Ruususenkin nimi on Aurora. Hänellä oli iso joukko kummeja. Niin oli 1900-luvun alun tytöilläkin, jopa 12, jotta lapsi ei jäisi heitteille vanhempien kuoltua. Niin on myös minun Aurorallani, ja äidin kuoltua kummit pitävät huolta puoliorvosta tytöstä, jonka isä on karkotettu Suomesta. Kun Aurora palaa kotimaahan, yksi kummitäti antaa rahaa, toiset flanellialushameita, neulomiaan sukkia, lapasia ja villahousuja, joita Ateneumiin opiskelemaan tullut Aurora ei osaa oikein arvostaa.

Myyttien Aurora

Kanadalaiselle Thomasille suomalainen Aurora on kuin myyttinen hahmo, aamunkoiton jumalatar (Eos, Aurora), joka ajaa kultaisilla siivekkäiden hevosten vetämillä vaunuilla tai ratsastaa Pegasoksella. Aurora on kuvattu myös enkelinä, kuten tämän collegen sinetissä.

Tärkeintä on Thomasille ajatus, että pohjoismaisessa mytologiassa revontulet ovat valkyyrien kilvistä sinkoavia säteitä, jotka valitsevat parhaat nuorukaiset taistelemaan oikeuden ja hyvyyden puolesta. Se sopii taiteilijan urasta haaveilevalle pojalle. Ja näin Aurora ei olekaan prinsessa, joka nukkuu satavuotista untaan ja odottaa prinssiä, vaan tyttö joka vahvistaa poikaystävänsä itsetuntoa, niin että tämä uskaltaa toteuttaa itseään, paeta suuren viktoriaanisen talon uumenista. Sadut voidaan kirjoittaa uudestaan, tajuaa Thomas. (175-181)

Mitä enemmän luin Aurorasta, sitä paremmin tajusin, miten hyvin tuo nimi sopii 1900-luvun alkuun. Sehän oli uuden aikakauden alku. Siitä odotettiin paljon. Varsinkin suomalaiset haaveilivat, jopa siitä, että Suomi voisi olla itsenäinen. Siinä mielessä vuosi 1905 oli tärkeä. Siitä ei ole kuitenkaan tänä vuonna paljoa puhuttu ainakaan lehdistössä. Ehkä puhuttiin esitelmissä, joita en päässyt kuuntelemaan.

Keisarin ja kapinallisten Aurora

Monille Aurora merkitsee sosialismia, sillä venäläiset sotilaat aloittivat kapinan Aurora-laivalla. Mutta mikä olikaan Aurora-laiva (1897) aikaisemmin? [Linkissä kerrotaan suomeksi Aurora- ja Diana-laivoista. Sivun lopulla kuvia Aurora-laivasta.] Se oli [linkissä englanniksi] tsaarittaren nimikkolaiva. Se oli mukana Tsushiman meritaistelussa, ja suomalainen kapteeni toi sen, ainoana laivana, surkeasti päättyneestä Japanin sodasta kotiin Pietariin, jossa se on museolaivana nykyään.

Monet suomalaiset tuntevat Aurora-nimen lähinnä Aurora Karamzinista, suomalaisesta kaunottaresta, tsaarittaren hovineidistä, joka naitettiin upporikkaalle venäläiselle miehelle ja joka vanhoina päivinään lahjoitti osan omaisuudestaan Suomeen ja harjoitti hyväntekeväisyyttä.

Köyhä taideopiskelija Aurora Koivu kysyy isältään, miksi hänelle on annettu nimi rikkaan vanhan naisen mukaan. Mutta isä sanoo, että revontulet ovat syynä Aurora-nimeen. Revontulet ovatkin kiehtoneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina.

Aurora-nimi on suosittu kaikkialla maailmassa.

Lisäys 2013: Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddockin laivan nimi on Aurora.

Toivon, että tämä kirjoitus vastaa muutamiin kysymyksiin.

Lisäys: 
talteen kommentti

Historiallisissa romaaneissa nimillä on monenlaisia tehtäviä. Ne voivat kuvata henkilön luonnetta mutta myös aikakautta, kansallisuutta, kotiseutua, uskontokuntaa, ammattia, ulkonäköä, terveydentilaa tai yhteiskunnallista asemaa. Nimen valinta on usein iso juttu, täytyy tutkia aikalaisromaaneja, muistelmia, sanomalehtiä, maalauksia. Teen huolella tutkimusta nimistä ja kokoan sopivat nimet luetteloihin.

Ensimmäisen kirjani päähenkilön nimi tuntui heti alussa selvältä, hän olisi Aurora, anoppini kaima. Vasta myöhemmin tajusin, miten paljon symboliikkaa ja yhteyksiä Suomen historiaan, antiikkiin, kirjallisuuteen ja kansainväliseen politiikkaan tuolla nimellä oli: revontulet, aamunkoitto, tsaarittaren nimikkolaiva/vallankumous jne. Täysin päinvastainen, suorastaan huvittava on Auroran serkkujen etunimien historia: nimesin tytöt Olgaksi ja Elisabetiksi lasteni marsujen mukaan. Eräs naispuolinen henkilö sai nimen lapsuudenystäväni kouluaikaisen saksalaisen kirjeenvaihtotoverin mukaan. Nimi oli jäänyt mieleeni jostain syystä.
Kun mennään kauemmaksi historiaan, nimien valinta käy vaikeammaksi. 1500-luvun henkilönimiä löytyy sukuluetteloista, väitöskirjoista ja sen ajan kaunokirjallisuudesta. Nimet annettiin usein suvun tai paikkakunnan traditioiden mukaan. Varsinkin oppineilla ihmisillä oli kaksi nimeä, toinen latinaksi oppineita piirejä ja kansainvälistä käyttöä varten, toinen kansankielellä. Nimien oikeinkirjoitus vaihteli hyvin paljon.

Nimeen liitettiin isän tai äidin nimi tai paikkakunnan nimi. Hauskimpia löytöjä olivat nimet Mikki Monineuvoinen (=taitava), Läpsä ja Vehnäpää (jälkimmäinen muinaissuomalaista alkuperää, nuoren pellavapäätytön etunimeksi). PIdän kovasti nimistä Erasmus – Erasmus Rotterdamilaisen mukaan – ja Vilppu Talvi, hyvin nykyaikaiselta kuulostava suomalainen nimi Filippus Winterille, köyhälle teinille, rehdille pojalle, joka uskaltaa viedä kyynärän mittaisen Lucian ja liian kauniin Margaretan pakoon Tallinnaan hyisen meren yli. Lucian nimi oli ymmärrettävä, kirjuri-isä pelkäsi menettävänsä näkönsä Kustaa Vaasan loputtomia kirjeitä raapustaessaan ja antoi tyttärelleen silmien ja näön suojelijan Pyhän Lucian nimen, vaikka oli luopunut katolisuudesta, sekin eräs aikakauden ilmiö – elettiin kahden maailman välillä.
Kommentti Grafomaniassa 6/2011

Lapsi ikkunassa

Sota-ajan ja sodanjälkeisen ajan lapsuus

Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsänrajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita. (blogikirjoitus Blogisisko-blogissa)

Kultaiset kädet Golden hands

Suksimestari ja viulupelimanni Jaakko Rytkönen (1.8.1875- 4.5.1969).
My grandfather was a fiddler, carpenter and master skimaker. I took this picture of him with my first simple camera over 50 years ago. My grandfather is about 80 years old in this picture. He was 94 years old when he died.

Kiinalaiset sanovat, että käsistään taitavilla ihmisillä on kultaiset kädet. Minun isoisälläni oli kultaiset kädet. Edustakoon hän meille nykyajan ihmisille vanhan ajan ihmistä, joka teki itse kaiken, mitä tarvitsi. Olen ottanut tämän valokuvan koululaisena ensimmäisellä kamerallani. Sain koulusta stipendin ja ostin sillä laatikkokameran.

Isoisäni oli viulupelimanni, puuseppä ja suksimestari. Kun hän näki pikkupoikana Pielavedellä isänsä kanssa hiihtokilpailua seuratessaan ensi kerran sukset, hän sanoi: Minäkin osaan tehdä tuollaiset. Yllättävää kyllä, silloin 1800-luvun lopussa hiihtäminen oli vasta tulossa muotiin Suomessa. Hän teki itselleen sukset. Hän teki teini-ikäisenä itselleen viulunkin, osti myöhemmin paremman ja opetteli soittamaan. Hänestä tuli viulupelimanni, joka soitti häissä ja hautajaisissa. Hän kiersi nuorena Pietarissa asti, ei kylläkään pelimannina vaan työssä laivalla, joka kulki Savosta Pietariin.

Ukki teki myös kaikenlaisia puutöitä, puuleikkauksia rakennuksiin, verantoja taloihin, ruumisarkkuja lapsille ja aikuisille, kaikkea mitä pyydettiin. Kun hän oli 28-vuotiaana tekemässä kirkkovenettä Runnin lähellä, hän rakastui itseään kymmenen vuotta nuorempaan tyttöön. Tällä oli pitkät mustat hiukset, hoikka vyötärö ja suuret silmät, jotka olivat etäällä toisistaan. Kosiessaan hän sanoi tytölle, isoäidilleni : Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan. Isoäidillä oli harvinaisen kaunismuotoiset kädet kuten on tyttärellänikin, joka muistuttaa kovasti isoäitiäni. Äiti kertoi, että isoisä oli nuorena hyvin komea mies, ja hänellä oli kaunis lauluääni.

Isoisä oli hyvin pieni kooltaan. Hänen kätensäkin olivat yllättävän pienet. Kuitenkin noilla käsillä hän rakensi itselleenkin kaksi taloa ja kaikki tarve-esineet niihin. Hän teki kaiken puusta. Niin kuin lintu hän rakensi pesänsä ympäristöstä saatavista aineksista.

Hän muutti asumaan kauas korpeen, sillä siellä kasvoi hyviä suksipuita. Hän teki vuosikymmenet suksia. Niillä hiihtivät sen ajan tunnetut hiihtäjät. Ukki pysyi kuitenkin köyhänä, sillä hänellä oli suuri perhe ja iso talovelka. Ajat olivat huonot. Vapaussota joka muuttui sisällisodaksi ja sodat naapurivaltion kanssa köyhdyttivät maan isoisän mielestä. Isoisäni ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, että ihmiset voivat tappaa toisiaan.

Ukki oli rikkaan suvun köyhtynyt jälkeläinen. Kahdesti hän torjui tarjouksen perustaa suksitehtaan, mikä olisi tehnyt hänestä upporikkaan. Jotkut hänen lapsistaan olivat siitä katkeria, mutta ei ukki itse. On olemassa vanha juutalainen tarina, jonka nimi on Kultaiset kädet ja kova sydän. Niin varmaankin menestyy ulkonaisesti, mutta isoisällä oli kultaiset kädet ja lämmin sydän. On olemassa muutakin rikkautta kuin aineellinen rikkaus.





Alkuperäinen blogikirjoitus ja kommentit.

Mummo ja ukki

Mummot pissasivat seisaaltaan

Eräs varhaisimpia muistojani on, kun näin mummon ja naapurin emännän pissaavan seisaaltaan pitkiä helmojaan pidellen ja nauraa räkättäen: "Kyllä me naisetkin osaamme." Mummo oli pieni etelämaalaisen kaunis nainen, jolla oli pikimusta tukka. Hän pukeutui aina nuoruutensa muotiin, pitkiin pienikuviollisiin tummiin mekkoihin ja piti tukkaansa nutturalla. Näin hänen pitkät hiuksensa vain silloin, kun hän kuivatteli niitä saunan jälkeen hellan avoimen luukun lähellä hämärässä pirtissä.

Mummo oli mennyt 17-vuotiaana naimisiin itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Pietarissa asti seikkailleen pelimannin kanssa. He muuttivat asumaan korpeen tiettömien taivalten taakse, kun ukki ryhtyi tekemään suksia. Mummo synnytti siellä 11 elävää lasta. Monta lasta kuoli synnytyksessä, keskenmenoja oli varmaankin useita. Hänen kaksi lastaan kuoli espanjantautiin, iloinen 10-vuotias Ransu-poika ja kaunis teini-ikäinen Hilma. Mummo synnytti viimeiset lapsensa paljon yli 40-vuotiaana. Ukki ja mummo olivat erottamattomat. Mummon kuoltua ukki piti aina mukanaan mummon käsilaukkua, samanlaista isoa mustaa käsilaukkua, jollaisen tunnemme Muumi-kirjoista.

Ukin kessumaa

Eräs hauskimpia puuhiani kesällä mummolassa oli ukin kessumaan kastelu. Sekä mummo että ukki polttivat piippua. Mummo sanoi, että hammaslääkäri oli neuvonut tupakoimaan, sillä mummon ikenet olivat koko ajan kipeitä. Mummolla oli puremavika, sellainen joka hoidetaan nykyään hammasraudoilla tai leikkauksilla. Mummo kuoli sokeritautikohtaukseen puun alle mentyään lapsenlapsiaan vastaan, kun nämä olivat tulossa koulun kevätjuhlasta kotiin. Ukki kuoli kymmen vuotta myöhemmin 94-vuotiaana keuhkokuumeseen. Hänellä todettiin olleen myös keuhkosyöpä.

Perhe eli suuressa köyhyydessä talonvelkojen ja huonojen aikojen vuoksi. Sisällisodan aikana Savossa loppui ruoka, ja ukkikin kävi lastensa kanssa kerjäämässä naapurista ruokaa, kuten äitini kertoi lapsuudestaan. Tunnelma mummolassa oli kuitenkin aina iloinen, juteltiin, soitettiin, laulettiin ja naurettiin.

Varsinkin enot muistelivat mummoa kauniina ja iloisena naisena, joka oli hyvä tanssimaan polkkaa. Hän oli myös hyvin hurskas ihminen. Juhani Ahon isä, rovasti Brofelt oli hänen rippi-isänsä ja vihkipappinsa. Brofeltin kuva oli mummon ja ukin makuuhuoneessa sängyn yläpuolella. Hän tavallaan kuului perheeseen. Sieltä korvesta käytiin kuitenkin kirkossa vain muutaman kerran vuodessa. Sehän on tyypillistä suomalaista uskonnollisuutta.

Joissakin asioissa maailma ei ole muuttunut

Minä ajattelen usein mummoa aikansa feministinä. Hän korosti usein sitä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Ajattelen myös, mitä mummosta olisi tullut, jos hän olisi päässyt käymään kouluja. Ehkä samanlainen kuin tyttärestäni, joka muistuttaa kovasti isoäitiäni. Entä ukista!