Black and white together - USA & Canada

Kun olimme 1980-luvulla Torontossa asuessamme yhdellä USAn kiertomatkallamme New Orleansissa, tapasimme tämän rumpalin, joka sanoi olleensa soittamassa Suomessa. Hän kehui kovasti Suomea ja suomalaisia.

Milloinkahan Suomeen tulivat ensimmäiset afrikkalaiset? Kun olin koululainen, Iisalmessa oli lomalla eräs lähetystyöntekijä, oletan sairaanhoitaja, joka oli adoptoinut afrikkalaisen pojan. Tämä oli äitinsä mukana joissain tilaisuuksiissa, ja me savolaiset suorastaan palvoimme sitä esiteini-ikäistä poikaa.

Ensimmäiseen afrikkalaiseen tutustuin vaihto-oppilaaksi mennessäni laivamatkalla New Yorkiin, alkumatkasta matkalla Cuxhavenista Englantiin. Iltaisin voitiin myös tanssia. Minua tuli hakemaan heti ensimmäisenä iltana ujo pitkä ja laiha afrikkalainen poika. Minä sanoin, etten osaa oikeastaan tanssia. En minäkään, hän sanoi. Hän oli matkalla Englantiin opiskelemaan lääketiedettä. Me tanssittiin sen kun osattiin ja juteltiin kaikenlaista.

Perillä Yhdysvalloissa olin 11 kuukautta koulussa Montanassa ja suoritin high school diplomin.  Meidän koulussamme oli nuorisoa ja opettajia kaikista ihmisryhmistä. Parhaiden ystävieni joukossa oli eräs intiaanityttö, jonka vanhemmat olivat sikäläisen peruskoulun opettajia. Taideluokassa vieressäni istui pitkä ja hoikka silmälasipäinen afroamerikkalainen tyttö. Taidettakin oli joka päivä tunnin verran koko lukuvuoden ajan. Siinä ehti tutustua.

Montanassa (republikaaniosavaltiossa) paheksuttiin (demokraattisten) etelävaltojen ihmisiä siitä, miten huonsoti he kohtelivat mustaa väestöä. Vaihto-oppilasajan äitini vei minut tapaamaan erästä perhettä, jonka isä valitti, ettei ollut saanut kunnon virkaa. Hän oli työssä postissa, vaikka oli valtiotieteen maisteri, mikä saattoi olla huono koulutus siihen kaupunkiin – tai sitten piilevää rasismia. Meidän perheitämme yhdisti se, että sama taiteilija oli maalannut muotokuvan heidän tyttäristään ja vaihto-opilasperheeni tytöistä. Heidän kotinsa oli tavallinen keskiluokankoti, tuttu TV-sarjoista: alakerrassa keittiö, TV-huone ja olohuone ja vanhempien makuuhuone, portaat veivät yläkertaan, jossa olivat lastenhuoneet.

Vaihtovuoden jälkeen tehtiin me sen vuoden vaihto-oppilaat kahden viikon kiertomatka, joka ulottui etelävaltoihin. Silloin näin rotuerottelua. Menin bussiasemalla naistenhuoneeseen, jossa oli kaksi ovea, joista toiseen oli maalattu sana ’colored’. Ajattelin, että se on varmaankin pirteästi sisustettu. Kun avasin oven, sisältä huusi tytölauma: Tämä ei ole sinulle! Uima-altaissa ei ollut värillä väliä vaan kiljuttiin kuorossa ja ihailtiin toistemme uimapukuja.

Torontossa en huomannut minkäänlaista rasismia. Lasten koulutovereista suuri osa oli manner Kiinasta. Toronton aikana menimme eräällä paikkakunnalla Yhdysvalloissa Atlantin puolella uimarannalle ja huomasimme vähän ajan kuluttua, että kaikki muut olivat mustia. Mutta ei meitä ajettu pois, vaan meille oltiin ystävällisiä. Samoin oli eräässä maalaiskaupungissa, jonne eksyimme ja menimme kysymään tietä. Ihmiset olivat erityisen ystävällisiä. He olivat tosin tulossa jostain kirkosta iso virsikirja kainalossaan.

Eräs tuttavani kertoi olleensa Chicagossa kävelemässä kadulla mustan miehensä kanssa. Hänen kimppuunsa kävi täysin tuntematon nainen, sylki hänen päälleen ja huusi: Te valkoiset naiset viette meidän miehemmekin. Torontossa ei kiinnitetty mitään huomiota pariskuntaan, josta toinen oli eri rotua. Niin oli 1980-luvulla. Miten lienee nyt?

Suomi maailmalla

"Nyt minä olen tullut tänne maailman laidalle", sanoi uusi quebeciläinen sukulaisemme, miniämme sisar, kun astui olohuoneeseemme lennettyään Suomeen ensimmäisen kerran." Kuinka oikeassa hän olikaan! Kun menin 1950-luvulla AFS-vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, AFS-perheelleni olivat Suomen tehneet tutuksi Sibelius, Mika Waltarin Sinuhe, talvisodan ihme ja se että Suomi oli maksanut velkansa takaisin Yhdysvalloille. Molemmat AFS-vanhempani olivat akateemisen loppututkinnon suorittaneita, sen ajan republikaaneja. Shakespeare, klassinen musiikkia ja kristinusko olivat heidän maailmaansa.
Vrt Saska Saarikosken kirjoitus HS.15.12,2019

Louisa saa oman huoneen

Kuvassa Louisa May Alcott aikuisena.


Rakas äiti!

Olen ajatellut omaa pientä huonettani, jota minulla ei kai tule koskaan olemaan. Haluaisin olla siellä koko ajan. Menisin sinne ja laulaisin ja ajattelisin.
Tyttäresi Louisa


Näin kirjoitti amerikkalainen 13-vuotias Louisa May Alcott äidilleen vuonna 1843. Louisan perhe oli hyvin köyhä, ja Louisa asui samassa huoneessa kolmen sisarensa kanssa.

Anna, Louisa, Beth ja May Alcott olivat kaikki erilaisia. Louisa oli tumma ja laiha sekä helposti kiivastuva kuten äitinsä. Isä ja sisaret olivat vaaleita ja luonteeltaan tasaisia. Isosisko Anna oli kiltti ja äidillinen, mutta myös vähän turhamainen. Beth oli ujo ja lempeä. May oli hienostunut ja kaunis kuten äidin rikkaat sukulaiset ja kärsi kovasti siitä, että joutui käyttämään sukulaisten ja ystävien antamia vanhoja vaatteita.

Louisa rakasti äitiään ja tiesi, että äiti rakasti häntä, vaikka hän oli ongelmalapsi. Louisa oli villi ja kapinallinen ja karkasi pienenä kotoaan monta kertaa. Louisaa pidettiin poikamaisena, sillä hän voitti pojat juoksemisessa, kahlasi lammikoissa avojaloin ja vaelteli kukkuloilla ja metsissä.

Erilainen isä

Louisa toivoi, että hän olisi ollut oikein kiltti ja hänen perheensä olisi ollut rikas ja onnellinen. Louisa ajatteli, että kun maailmassa on niin paljon rahaa, siitä pitäisi riittää jotain Alcottien perheellekin. Mutta ihmiset sanoivat, että Alcottit olivat niin köyhiä, koska heidän isänsä ei tehnyt mitään kunnon työtä.

Louisan isä Bronson Alcott oli filosofi. Hän pohti sitä, mitä elämä oikeastaan on. Hänellä oli ollut oikein hieno koulu, mutta kun hän hyväksyi sinne oppilaaksi mustan tytön, ihmiset suuttuivat ja ottivat lapsensa pois sieltä. Siksi hän opetti vain omia tyttöjään, joita hän sanoi pikku naisiksi.

Louisa ajatteli, että hänen isänsä oli "viisas mies, joka kulki elämän läpi rauhaisassa päivänpaisteessa, kun muut hapuilivat pimeässä". Louisan isä oli joissakin asioissa edellä aikaansa, muut ihmiset laahustivat perässä kuin kilpikonnat.

Mutta monta kertaa Louisa toivoi, että hänen isänsä olisi ollut tavallinen isä. Hän sanoi, että hänen isänsä oli kuin mies, joka on nousta lentoon kuumailmapallolla, mutta hänen perheensä pitää kaikin voimin kiinni naruista.

Toisinaan isä lähti kuitenkin ajelehtimaan. Silloin äiti ja lapset saivat huolehtia arkisista asioista. Kun Louisa oli 10-vuotias, isä päätti perustaa muutaman ystävänsä kanssa ihanneyhteisön. Se olisi kuin uusi paratiisi, jossa elettäisiin sopusoinnussa luonnon kanssa.


Yhteisön nimi oli Hedelmämaa. Ruokana siellä piti olla vain hedelmät ja leipä, juomana raikas vesi. Kesällä Hedelmämaan luonto oli paratiisillisen kaunista, mutta kun talvi tuli, vilu ja nälkä ajoivat ystävät sieltä pois. Isä oli masentunut ja oli vähällä jättää perheensä. Silloin Louisa päätti, että hänestä tulee aikuisena perheensä elättäjänä.


Onnelliset vuodet
pikkukaupungissa


Koko perhe muutti takaisin Concordin kaupunkiin Bostonin lähelle. Äidin perinnöllä ostettiin iso rappeutunut talo, jonka isä kunnosti. Louisa ja hänen sisarensa esittivät ladossa naapurien lapsille Louisan kirjoittamia näytelmiä. He kävivät luistelemassa ja rekiretkillä.

Kun Louisa oli 14-vuotias, hän sai vihdoin oman huoneen. Isä rakensi sen talon kylkeen, ja sieltä vei ovi suoraan puutarhaan. Äiti oli laittanut komeroon hyvälle tuoksuvia yrttejä. Louisasta oli mukava istua ikkunan ääressä ja kirjoittaa runoja.

Sitten alkoi Louisan "tunteellinen kausi", kuten hän itse sitä nimitti. Hän istui yöllä kirsikkapuussa, kunnes pöllö karkotti hänet huhuilullaan. Hän haaveili kirjoittavansa ainakin yhden hyvän kirjan, tulevansa rikkaaksi ja matkustavansa ulkomaille. Aina kun hän näki mielenkiintoisen ihmisen, hän sanoi: "Tuon ihmisen minä laitan kirjaani".

Louisasta tuli kirjailija, ja hän elätti koko perheensä. Eräänä päivänä häntä pyydettiin kirjoittamaan tyttökirja.
"Mutta enhän minä tunne muita tyttöjä kuin meidän perheen tytöt", Louisa sanoi vanhemmilleen.
"Mutta heidät sinä tunnet hyvin", äiti rohkaisi.


Louisa kiipesi ullakkohuoneeseen, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, kastoi kynänterän mustepulloon ja alkoi kirjoittaa siistillä taaksepäin viistolla käsialallaan.


"Joulu ei tunnu joululta ilman joululahjoja", nurkui Jo, joka makasi pitkällään matolla.
"On hirveää olla köyhä", huokasi Meg tutkiskellen yllään olevaa vanhaa pukua…"Loput voitkin lukea kirjasta Pikku naisia, jonka on kirjoittanut Louisa May Alcott.

Olen julkaissut tämän kertomuksen aikaisemmin Koululainen-lehdessä.
Kirj. Pirkko Anna Amnell, FM, kirjailija

Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan

Mark Twain syntymämökki Floridan kaupungissa Missourin osavaltiossa

Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen."

Matkustimme tuohon pieneen Hannibalin kaupunkiin Mississipin rannalle, jotta voisimme nähdä paikat, joihin olimme tutustuneet lapsuudessamme lukiessamme Tom Sawyerin, Huckleberry Finnin ja heidän mustan ystävänsä Jimin unohtumattomista seikkailuista.

Syntymäpaikkakunta kylä nimeltä Florida

Mark Twainin eli oikealta nimeltään Samuel Clemensin elämä alkoi vielä pienemmällä paikkakunnalla, nimittäin Florida-nimisessä kylässä Hannibalin lähellä. "Clemensin perhe muutti Missouriin, koska sinne tarvittiin turistinähtävyys", Mark Twain vitsaili vanhana miehenä, jolloin hän oli maailmankuulu.

Floridan kylässä on Mark Twain-luonnonpuistossa leirintäalue, jonne Mark Twainin syntymäkoti on laitettu suojaan sään vaihteluilta. Suoja-aine on muuttanut laudoista rakennetun kaksihuoneisen mökin sinertäväksi. Sisustus on tyypillistä Amerikan 1800-luvun maaseudulle. Isän ja äidin huoneessa on kehto, johon vastasyntynyt Samuel asetettiin.



Talossa asui yhdeksän henkeä, Clemensit ja teini-ikäinen orjatyttö Jenni. Isä vei perheen tähän pieneen kylään uskoen, että sen läpi virtaava joki tulisi tärkeäksi kulkuväyläksi, mutta joki oli liian matala ja muutto Floridan kylään eräs isä Clemensin epäkäytännöllisistä yrityksistä.


Tuomari Clemensin mainoskilpi Hannibalissa

Perhe muutti pian läheiseen Hannibaliin, jonne isä perusti kaupan ja hotellin ja jossa toimi rauhantuomarina. Sam vietti edelleen kesäisin pitkiä aikoja setänsä farmilla lähellä syntymäkotia. Luonto oli siellä rehevää, ja leirialueelle asettunut turisti voi nähdä samoja eläimiä, joita nuori Mark Twain tarkkaili: oravia, punasiipisiä rastaita ja pesukarhuja. Illalla voi kuulla sammakoiden äänekästä kurnutusta. Ehkäpä se innoitti kirjailijaan ensimmäiseen novelliinsa, tarinaan jättiläissammakosta.



Museossa on nähtävissä kirjailijan äidin punainen wieniläiskeinutuoli, jokilaivan ruori ja näytteitä Twainin kirjojen käännöksistä. Suomeksi käännetty Huckleberry Finnin seikkailut oli myös esillä. 1980-luvulla Twainia moitittiin joissakin piireissä rasistiksi, kun hän käytti mustia loukkaavaa sanaa "nigger", mutta sitten todettiin, että Twainin kirjassa käytetään ensi kerran amerikanenglantia sellaisena, kuin kansa sitä käytti.

Hannibalin luola

Jo sata vuotta sitten näytettiin Hannibalissa luolaa, johon Twain eksyi pienenä poikana luokkatoverinsa Laura Hawkinsin kanssa. Tätä luolaa hän kuvasi Tom Sawyerin seikkailuissa. Samassa luolassa piileksi aikoinaan myös lainsuojaton Jesse James, joka raapusti sinne nimikirjoituksensa. Näin tekivät tuhannet myöhemmät kävijät, kunnes luolan töhertelystä tuli rangaistava teko.



Tom Sawyerin aita

Luolan kapeat käytävät ja katedraalimaiset holvit ovat koko paikkakunnan paras Twain-nähtävyys. Tullessaan luolan viileydestä kesän helteeseen huomaa, että Hannibal on todellakin etelässä. Kaupungin keskusta on entistetty (ks. kuvat rakennuksista). Mukulakivillä kävellessä voi kuvitella Tomin juoksevan siellä ystävineen kohti seikkailua.

Joki ja maailma opettajina

"Joki opetti minulle enemmän kuin mikään muu", kertoi Twain. Joki oli Missisippi. Hän makasi lapsena Mississipin töyräällä ihaillen jokilaivoja ja jopa karkasi kerran laivaan. Hän oli utelias poika, joka työnsi nenänsä joka paikkaan ja näki kammottaviakin asioita, kuten murhan, jota hän kuvaa Huckleberry Finnissä.

Kun Sam oli 12-vuotias, hänen isänsä kuoli. Sam joutui lopettamaan koulunsa ja meni oppipojaksi kirjapainoon.18-vuotiaana hän läksi maailmalle työskennellen kirjapainoissa, kaivoksessa ja toimittajana. 23-vuotiaana hänestä tuli jokilaivan kapteeni, ja hän pääsi kulkemaan pitkin rakastamaansa Mississippiä. Laivaelämästä tuli kirjailijanimi Mark Twain (=merkki kaksi= turvallinen eli tarpeeksi syvä vesi).

Mark Twainia kiehtoi myös toinen reitti: rautatie joka yhdisti koko mantereen idästä länteen. Twain matkusti itärannikolle ja muutti kaupungista toiseen. Hän oli kirjeenvaihtajana Hawaijilla ja teki matkan Pyhään maahan ja Eurooppaan. Matkoistaan hän kirjoitti kirjoja ja piti esitelmiä.

Syvää onnea ja suuria tragedioita

Twain rakastui vaimoonsa Oliviaan Euroopassa nähdessään hänen miniatyyrikuvansa Olivian veljellä. Oliviasta tuli hänen paras ystävänsä ja kriitikkonsa. Avioliitto oli erittäin onnellinen. Olivian suuri ja varakas suku ihaili Mark Twainia ja tuki häntä kaikin tavoin.

Asuminen Euroopassa oli halvempaa kuin Amerikassa, ja epäkäytännöllisenä raha-asoiden hoitajana Twain asui perheineen usein Euroopassa. Suurimman osan elämästään hän asui kuitenkin itärannikolla Connecticutissa olevassa isossa viktoriaanisessa talossa. Siellä hän kirjoitti suurimman osan kirjoistaan.

Tunnemme Twainin humoristina, jonka kirjat ovat hauskoja. Todellisuudessa häntä kohtasi onnettomuus toisensa jälkeen, ja hän menetti lopulta elämänilonsa. Nuorempi veli kuoli jokilaivan pannun räjähtäessä, ainoa poika aivan pienenä, yksi tytär epilepsiakohtaukseen ja toinen aivokalvontulehdukseen. Kun vaimokin kuoli, Twain muuttui katkeraksi ja pessimistiseksi. Mark Twain oli syntynyt Haleyn komeetan vuonna 1835, ja hän kuoli komeetan tullessa jälleen esille vuoden 1910 huhtikuussa.

Copyright (Pirkko) Anna Amnell. Julkaistu aikaisemmin nimellä Pirkko Pekkarinen siirtolaislehdessä torstaina marrakuun 6. - Thursday, November 6, 1986 - No. 45, 16, 24. Puolueeton ja riippumaton suomalainen lehti, joka ilmestyi Torontossa ja yhdistetiin sitten 200-luvulla Kanadan uutisiin.

Huom. Kommentissa on linkki mykkäelokuvaan, jossa Twain kävelee talonsa edustalla.
kirjailijat, kirjallisuus, Mark Twain

Amerikan Mata Hari Aline Griffith Romanones

Aline Griffith, Aline Romanones: The Spy Wore red

Ne, jotka eivät tunne Aline Griffithiä, hädin tuskin uskovat hänen järisyttävää elämäntarinaansa todeksi. Ikävystyneestä mallitytöstä tuli toisen maailmansodan aikana salainen agentti Eurooppaan, josta hän löysi myös unelmiensa prinssin. Hänen ensimmäinen muistelmateoksensa "The Spy Wore Red" kertoo ajasta, jollon hän kulki revolveri ja syanidikapseli iltalaukussaan ja¨paljasti Hitlerin agentteja Espanjan seurapiirien keskeltä.

Oli vuosi 1943 ja 19-vuotias Aline Griffith oli ikävystynyt. Hänen molemmat veljensä olivat sodassa, toinen lentäjänä Euroopassa, toinen sukellusveneessä Tyynellä valtamerellä. Aline oli lähtenyt pienestä kotikaupungistansa New Yorkiin etsimään seikkailuja ja jännitystä elämäänsä ja päätynyt hienon muotihuoneen mannekiiniksi.

- Se oli tylsin vaihe elämässäni. Seisoin kuin aivoton huonekalu keskellä huonetta, ja ympärilläni oli ihmisiä, jotka pistelivät minua nuppineuloilla sovittaessaan päälleni muotiluomuksia.

Kun Aline valitti elämänsä yksitoikkoisuutta eräälle tuttavalleen, tämä lupasi suositella häntä hallituksen työhön, jotta hän pääsisi Eurooppaan. Aline pukeutui huolellisesti, oikaisi silkkisukkiensa saumat ja meni haastatteluun. Hänet hyväksyttiin heti vakoilijakouluun, "Farmille", jossa hänestä tehtiin naispuolinen James Bond: hän oppi sähköttämään, ampumaan, valehtelemaan, kehittämään alkujaankin erinomaista muistiaan ja tietämään miten tappaa ihminen paljain käsin.

Rakkaus vakoilijatoveriin

Kävi myös aivan kuten vakoilijaelokuvissa: agentti 527 alias Tiikeri rakastui häikäisevän komeaan eurooppalaiseen mieheen, josta hän ei tiennyt mitään, ei edes oikeaa etunimeä. Romanssi vakolijatoverin kanssa oli kielletty, siksi tunteet oli salattava. Pierre lähetettiin jonnekin Eurooppaan. Sitä ennen hän antoi Alinelle safiirisormuksen ja korvakorut. Aline ei tiennyt, näkisikö häntä enää koskaan.

Aline joutui erikoistehtävään Madridiin. Espanja oli toisen maailmansodan aikana kansainvälisen vakoilun keskus. Gestapon agentteja oli siellä runsaasti, sillä Hitler halusi Francon puolelleen. Alinen tehtävänä oli saada selville, ketkä espanjan seurapiirien keskushenkilöistä olivat Hitlerin vakoojia.

Kukapa olisi osannut epäillä, että 20-vuotias lapsenomaisen hento Aline oli salainen agentti. Hän oli espanjalaisemman näköinen kuin espanjalaiset, oli käynyt katolisen tyttöjen collegen ja puhui ranskaa ja espanjaa. Mukanaan pieni matkalaukku, jonka sisältö ei paljastanut häntä, Aline lensi sotilaskoneessa Eurooppaan. Samassa lentokoneessa matkusti myös William Casey, josta oli tuleva myöhemmin CIA:n johtaja.

Ruumis flyygelissä

Jo ensimmäisenä päivänä Euroopassa Aline näki muistutuksen ammattinsa vaarallisuudesta: frakkipukuisen miehen kuolleena tikari selässä ylellisen kasinon lattialla. Se oli erään vakoilijan loppu. Mutta myös Aline oli valmis uhraamaan henkensä taistelussa Hitleriä vastaan.

Aline Griffith oli nimellisesti amerikkalaisen öljyfirman palveluksessa. Hänellä oli hyvä palkka, jolla hän saattoi ostaa ylellisiä vaatteita ja vuokrata edustavan huoneiston. Vielä vuosi aikaisemmin hänellä ei ollut koskaan edes omaa huonetta.

Häntä kiehtoivat Espanjan loisto ja ihmisten hienostuneet eurooppalaiset tavat. Alkoi juhlien, seurapiirielämän, vakoilun ja romantiikan karuselli, joka oli muuttava täysin keskiluokan perheessä kasvaneen Alinen elämän. Aline valloitti pian itselleen ystäviä kauneudellaan ja moitteettomalla käytöksellään. Hän ystävystyi myös sen ajan kuuluisimpaan härkätaistelijaan Juan Belmontoon, jonka järjestämiä henkivartijoita hän pakeni usein luullen heitä saksalaisiksi agenteiksi.

Vauhti Alinen työssä kiihtyi. Revolveri ja syanidikapseli käsilaukussaan hän tutki seurapiirijuhlien aikana epäilyksenalaisten huoneita, valokuvasi vieraskirjoja ja juotti totuussseerumia saksalaismieliselle aatelismiehelle, joka yritti lähennellä häntä. Järkytyksekseen hän löysi vakoilijatoverinsa kanssa erään tuttavansa murhattuna ja kätkettynä flyygeliin. Oli natsien huumorintajua lähettää epätoivotut henkilöt flyygelin sisällä konttikuljetuksessa Etelä-Amerikkaan. Myös Aline joutui murhayrityksen kohteeksi, mutta ampui viime hetkessä ahdistajansa. Hän oli siis paljastunut.

Totuus Pierrestä

Jännitys lisääntyi, kun Aline sai vihjeen, että joku hänen työtovereistaan oli kaksoisagentti. Hän epäili esimiestäänkin ja raportoi suoraan Washingtoniin. Tunnelma kuumeni myös yksityiselämässä, sillä Alinen ihastuksen kohde Pierre saapui Madridiin.

Valmisteltiin liittoutuneitten maihinnousua Etelä-Ranskaan, ja Alinen mieluisana tehtävänä oli välittää siitä ohjeet Pierrelle, joka lähetettiin laskuvarjolla Marseilleen valmistelemaan suurta päivää. Maihinnousu oli suuri menestys, ja kaikki juhlivat paitsi Aline: maihinnousu ei tapahtunutkaan Marseilleen vaan Saint-Tropez'hen. Pierre oli kaksoisagentti, ja Alinea oli käytetty välittämään hänelle vääriä tietoja. Aline oli raivoissaan sekä Pierrelle, joka oli ollut petturi, että esimiehilleen, jotka eivät olleet luottaneet häneen. Alinea lohdutettiin sanomalla, että Pierre olisi tappanut hänet epäröimättä, jos hän olisi nähnyt Alinen tietävän, että hän oli myynyt sielunsa Hitlerille. Oliko Pierre surmannut hänen ystävänsä ja yrittänyt murhauttaa hänetkin?

Jenkkitytöstä espanjalaiseksi kreivittäreksi

Oli kuitenkin jotain, joka osoittautui aidoksi, Luis-nimisen espanjalaisen nuoren miehen rakkaus. Ensi tapaaminen ei ollut lupaava. Aline oli juuri saapunut Madridiin, ja hotellin aulassa häntä lähestyy komea vihreäsilmäinen vaaleatukkainen mies, joka kantaa hänen laukkunsa hissiin ja yläkerran huoneeseen. Aline tarjosi hänelle juomarahaa, mutta mies kieltäytyi. Aline ajatteli, että tämä oli saksalainen vakoilija.

Myöhemmin Aline tapasi Luisin ystäviensä luona, ja Luis kertoi lahjoneensa kantajan saadakseen olla hetken Alinen seurassa. Alinen ystävyys syveni myöhemmin rakkaudeksi, ja hän erosi 24-vuotiaana salaisen agentin työstään ja meni naimisiin Luisin kanssa, joka peri aikanaan Espanjan arvostetuimpiin ja vanhimpiin kuuluvan Romanones-suvun linnan ja tittelit.

- Kun menin naimisiin, päätin näyttää espanjalaisille, että amerikkalainen nainen voi tehdä kaiken minkä hekin eli pitää avioliiton koossa, saada lapsia, oppia kaiken sisustamisesta ja huonekaluista, panna päähänsä mantillan, puhua kuutta kieltä ja tanssia flamencoa. Hän on tehnyt kaiken tuon ja paljon muutakin: hän on ollut maailman parhaiten pukeutuneitten naisten listalla, Euroopan ja Aasian kuninkaallisten ystävä, kirjoittanut artikkeleita hienoihin lehtiin ja pitänyt vuosikausia luentoja ulkopolitiikasta.

Kreivi ja kreivitär Romanones asuvat osan vuodesta Madridissa, osan 1200-luvulla rakennetussa linnassaan ja osan New Yorkissa huoneistossa, jonka Aline on kalustanut pikku-Espanjaksi punakultaisine saleineen. Aline omisti ensimäisen kirjansa kolmelle Luisille, miehelleen, pojalleen ja pojanpojalleen. 40 avioliittovuoden jälkeen hän ylisti miehensä huumorintajua ja ymmärtäväisyyttä. Hän myöntää kirjansa lopussa, että monien espanjalaisten on varmaan vaikeaa uskoa, miten outoa polkua Aline on tullut arvokkaan Romanones-suvun jäseneksi.

Mikä on saanut Amerikan Mata Hariksi sanotun kreivittären kirjoittamaan nuoruudestaan? Yhdeksi syyksi hän sanoo, että hän tapasi Pierren 40 vuotta myöhemmin San Salvadoressa. Pierre oli yhä yhtä charmikas ja edelleen entisessä työssään, vakoojana. Niin oli myös Aline, sillä 1960-luvulla William Casey ilmoitti, että häntä tarvittaisiin jälleen. 64-vuotia Aline on yhä vakooja, vaikka hän ei olekaan enää salainen agentti. Aline kirjoittaa toista osaa romaanimuotoiseen kirjaansa, josta tulisi vauhdikas elokuva.

Tämä artikkeli ilmestyi vuonna 1989 : "Romanonesin kreivittären hurja nuoruus: Mallitytöstä tuli Amerikan Mata Hari."- Eeva 7/1989, 78-80

copyright: Pirkko Anna Amnell

Lisähuomautus: Aline Griffithin [1923- 2017] työ Madrissa pelasti tuhansien ihmisten hengen. Aviomiehensä kuoleman jälkeen (1987) Aline Romanones ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkerrallisia romaaneja, joista on tehty Broadway-musikaali ja TV-minisarja. Hän palasi vanhaan työhönsä muutaman kerran, mm paljastamaan KGB:n agentin Natosta. Hän tunsi henkilökohtaisesti myös latinalaisamerikkalaisen terroristin Carlosin. Nyt jo yli 80-vuotias Aline Romanones kirjoittaa edelleen.
Lisähuomautus 2. 26.4.2018 :Uskon, että Aline Romanobesin tarina on vaikuttanut mm äskettäin Suomessakin nähtyyn sarjaanm, jossa on nuoria naisia vakoilijoina Espnjassa.

James Bond kävi sotaan aidsia vastaan

Joskus vaikuttaa siltä, että Miss Moneypenny on James Bondin pysyvän kiintymyksen kohde.

Kolmosella näytetään juuri James Bond -elokuvaa "007 vaaran vyöhykkeellä", jossa on pääosassa Timothy Dalton. Kävin katsomassa tämän elokuvan 1980-luvun lopulla Torontossa tehdäkseni siitä lehtijutun. Ihastuin, kyllästyin ja hämmästyin. Ihastuin upeisiin maisemiin ja hienosti suunniteltuihin vaatteisiin ja huoneisiin. Kyllästyin jatkuvaan väkivaltaan. Hämmästyin sitä, että James Bondilla oli vain yksi tyttöystävä (Maryam D'Abo).

Aids oli luonut pitkän mustan varjonsa Hollywoodiin, sen kuuluisimmat uhrit olivat nimenomaan sieltä. Elokuvissa ja televisiossa alkoi näkyä vastuullisempaa suhtautumista seksuaalisuuten ja pyrkimystä yksiavioisuuteen päin. Tämän James Bond -elokuvan tekijätkin halusivat edustaa uutta seksuaalimoraalia.

"Oli tietoinen pyrkimys kuvata uusi James Bond sellaisena miehenä, joka ei hyppää sänkyyn jokaisen naisen kanssa, jonka hän tapaa, vaan joka kunnioittaa yksiavioisuutta", sanoi elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton edustaja. "Ei enää kollikissamaista James Bondia", totesi toinen elokuvan käsikirjoituksen tekijöistä Ricgard Maibaum.

James Bond -elokuvia on nähnyt melkein kolmasosa maailman väestöstä. Ne ovat olleet jo yli neljännesvuosisadan kuin taikamatto varsinkin teini-ikäisille pojille. Ne ovat vieneet pois arjen tylsyydestä ja nuoruuden kasvukivuista hurjiin seikkailuihin ja eksoottisiin maisemiin. Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvaneet niitten kanssa. James Bond muuttui pehmeämmäksi ja suhteessa naiseen vastuullisemmaksi. Oliko sillä mitään vaikutusta?

Oliko tällä elokuvalla ja muilla elokuvilla jotain vaikutusta seksuaalimoraalin? Kestikö James Bondin yksiavioisuus enemmän kuin yhden elokuvan verran? Ei tule mieleen, millainen Bond oli Pierce Brosnan.

Tämä kirjoitus perustuu lehtijuttuun, jonka tein tuoreeltaan tästä elokuvasta vuonna 1987 Kanadasta Suomeen.

Sokerivaahterametsässä tuoksuu savulle ja siirapille

Kevättalvella, kun pakkasyötä seuraa lämmin päivä, lumi alkaa sulaa ja varikset käyvät levottomiksi, on aika mennä sokerivaahterametsään. Pohjois-Amerikan koillisosissa tehdään silloin siirappia ja sokeria vaahteran mahlasta. Ensimmäinen suomalainen, Pietari Kalm, maistoi vaahterasokeria jo yli 200 vuotta sitten.

Pietari Kalm, Linnen oppilas ja myöhemmin Turun yliopiston taloustieteen professori, teki omana aikanaan kuuluisan Amerikan tutkimusretken, jolloin hän ensimmäisenä tiedemiehenä näki Niagaran putoukset. Palattuaan hän kertoi Ruotsin akatemialle muun muassa saaneensa intiaaneilta lahjaksi suuria paloja vaahterasokeria.

Intiaanit keksivätkin kauan ennen eurooppalaisten tuloa, että vaahterasta vuotava "makea vesi" muuttui keitettäessä sokeriksi, joka elvytti ankaran talven kuluttamat voimat ja sai ruoat maistumaan paremmilta. Joka kevääksi palattiin tuttuun metsään, jossa perheen naispuolisella päällä oli omalta äidiltään perimä maja.

Vaahterasokerin tekeminen oli kuin iloinen kevätkaarnevaali. Kaikki olivat mukana, miehetkin, jotka eivät puuttuneet tavallisiin taloustöihin. Vaahteroihin tehtiin viiltoja tomahawkilla ja mahla juoksutettiin ruokoa tai lastua myöten puun juurella olevaan tuohiastiaan. Mahlaa juotiin sellaisenaankin, mutta suurin osa keitettiin siirapiksi ja sokeriksi puukaukalossa, johon nostettiin nuotiosta tulikuumia kiviä, tai saviruukuissa ja männyn pihkalla vahvistetuissa tuohiastioissa. Vaahterasokeri laitettiin kovettumaan tuohisiin, jotka antoivat sille erikoisen lisämaun. Käytettiin myös puisia muotteja, ja valmis sokeri oli silloin vaikkapa kukan tai karhunkäpälän muotoisissa paloissa.

Sokeria ilman orjien kyyneleitä

Quebeckiläiset naiset osasivat valmistaa vaahterasokeria yhtä hyvin kuin intiaanit jo 1700-luvulla, mutta muut innostuivat tähän uuden mantereen luonnonantimeen vasta, kun Amerikan vapaussota katkaisi meriliikenteen ja sokerivarastot tyhjenivät. Silloin sokerivaahterametsä oli uudisasukkaalle kuin aarre. Eurooppalaiset keksivät porata puuhun reiän, pistivät siihen puisen, myöhemmin metallisen juoksutusputken, jota myöten mahla valui suoraan puuhun ripustettuun astiaan. Mahla keitettiin metsässä avotulen yläpuolella isoissa padoissa ja valmis sokeri paineltiin tiiviisti tynnyreihin, joihin se kovettui ja siitä voitiin lohkaista palanen kuin sokeritopasta. Vaahterasokerimuotit kehittyivät yhä kauniimmiksi.

Erityisenä vaahterasokerin etuna pidettiin sitä, että se syntyi pohjoisissa metsissä vapaitten ihmisten tekemänä eikä etelän orjaplantaaseilla. Monet orjuuden vastustajat eivät halunneet edes maistaa "orjien kyynelten ja veren kostuttamaa" sokeria. Vaahterasokeri oli pitkään pääasiallinen makeuttaja halpuutensa vuoksi ja uskottiin, että Amerikka pystyisi tyydyttämän puolet maailman sokeritarpeesta vaahterasokerilla ja että sokerivaahteroita voitaisiin ruveta kasvattamaan myös Euroopassa. Kun Karibian maat alkoivat tuottaa halpaa ruokosokeria 1800-luvun puoliväissä, innostus laimeni ja vaahterasokerituotteista tuli erikoisherkkua, jollaisena niitä pidetään nytkin.

Pitkä lapsuus, tuottelias vanhuus

Maailmassa kasvaa yli 150 vaahteralajia, mutta vain muutamaa niistä on käytetty sokerin tekemiseen. Yleisin ja tuottoisin on Acer saccharum, sokerivaahtera, jota käytetään tässä yleisnimenä kaikista. Ihmistä kiehtoo vaahterasokerin valmistaminen, sillä siinä on paljon salaisuuksia, joita nykyajan tiedekään ei ole pystynyt ratkaisemaan. Kussakin sokerivaahterametsässä ja jopa puussa on oma erikoinen makunsa, jonka perusteella asiantuntija voi sanoa, mistä siirappi on kotoisin. Ravintosisältö riippuu kasvupaikasta, mutta myös keräys- ja valmistusmenetelmistä.

Sokerivaahterametsä on kuin suuri puutarha, joka kasvaa itsestään. Parhaimmillaan siinä on vaahteroita taimista satavuotiaisiin. Puut tarvitsevat runsaasti tilaa, jotta rungosta tulee vahva ja latvasta tuuhea. Nuori puu käyttää kaiken ravinnon itselleen ja sokerivaahteralla onkin pitkä lapsuus, jopa 40 vuotta. Seuraavat 40 vuotta ovat sitten tuottavimmat. Jotkut puut tuottavat vielä 200-vuotiainakin. Sellaisilla puuvanhuksilla saattaa olla pituutta 35 metriä ja paksuutta 125 senttimetriä, jolloin niihin voi laittaa neljäkin juoksutinputkea. Nuoreen, vähintään 25 senttimetrin läpimittaiseen puuhun saa laittaa vain yhden putken, liika mahlan juoksuttaminen vie puun vinoon.
Muinoin haaveili Vergilius, oman aikansa makeuttaajaan, hunajaan kyllästyneenä, että tulevaisuuden ihannemaailmassa siirappikin tulisi suoraan puusta sellaisenaan. Melkein yhtä helpoksi luulevat vaahterasiirapin saannin monet kaupunkilaiset ja ulkomaiset turistit, jotka menevät ensi kertaa keväiseen sokerivaahterametsään. Mutta tämä vuoden ensimmäinen sato on kovan työn takana.

Metalliseen astiaan rytmikkäästi tippuva mahla on kuin läpikuultavan kirkasta vettä, sokeri maistuu siinä juuri ja juuri. Sokeriprosentti vaihtelee yhdestä kahdeksaan, tavallisimmin se on kaksi. Vaahterasokerikausi kestää seitsemän viikkoa helmi-huhtikuussa säästä riippuen. Suurin osa mahlasta saattaa tulla parissa päivässä, jolloin on kiire, sillä mahla on yhtä helposti pilaantuvaa kuin maito. Mahlaa tulee keittää reippaasti kovalla tulella, jotta vettä haihtuu ja sokeria on 66 prosenttia. Sokeriksi valmistaminen vaatii vielä lisää keittämistä ja käsittelyä.

Useimmille farmareille vaahterasiirappi on vain yksi tilan tuotteista ja harrastajilla on muutama vaahtera tontillaan tai kesämökillään. Mutta suurtuottajilla on 6000-8000 puuta, joista saa 11 000 litraa siirappia. Kuuluisin sokerivaahterafarmari lienee kanadalainen elokuvaohjaaja Norman Jewison (Viulunsoittaja kadulla), joka myy Toronton lähellä sijaitsevan maatilansa tuotteita myös Hollywoodiin.

Harvinaista Kanadan ulkopuolella

Sanotaan, että parhaan vaahterasiirapin saa tienvarsikojusta tai postimyynnillä suoraan farmarilta. Hienoin siirappi on väriltään vaaleaa, hienostuneen makuista ja sen sokeri on kokonaan ruokosokeria. Toiset pitävät enemmän tummemmasta siirapista, jossa vaahtera maistuu  jo kunnolla ja sokeri on myös fruktoosia ja glukoosia. Kaikkein tummin vähittäiskaupassa oleva siirappi on tarkoitettu leipomiseen, ei sellaisenaan käytettäväksi esimerkiksi jäätelön ja pannukakkujen kanssa. Kaikissa lajeissa on jonkin verran vitamiineja ja aminohappoja. Kaloreita on hiukan enemmän kuin hunajassa.

Voisiko vaahterasiirappia tehdä vaikkapa Suomessa? Kanadalainen vaahterasiirappiekspertti John Butler sanoo, että periaatteessa kaikki vaahterat tuottavat jonkin verran sokeria, joten voisi olla mielenkiintoista yrittää. Hän kertoi kuulleensa, että vaahterasiirappia olisi tehty japanissa Hokkaidon saarella ja sodanjälkeisessä Saksassa.

Sokerivaahteroita on istutettu Australiaan, Uuteen Seelantiin ja Hollantiin. Tähän asti vaahterasiirappia on tehty Yhdysvalloissa ja Kanadassa, joka on ranskalaisille "sucre d'erable, sokerivaahtera. Suurimman osan vaahterasiirapista tuottaa Quebec, myös Vermontin siirappi on tunnettua. Vain pieni osa sokeria tuottavista vaahteroista on käytössä, mutta kasvava kiinnostus luonnonläheiseen elämäntyyliin on tuomassa lisää asianharrastajia.

Yhä useammat pitävät vaahterasokeria luonnon antamana arvokkaana aarteena, jota tulee suojella. Quebecin hallitus on sitä mieltä, että happosade on ollut tuhoisa tälle heidän perinteiselle tuotteelleen. Tutkimukset vaahterametsien hoidosta, tuhoeläinten ja sään vaikutuksesta ovat yhä tärkeämpiä.

Tämä artikkeli on ilmestynyt aikaisemmin Suomen luonto -lehdessä.

Pirkko Anna Amnell  copyright

Pietari Kalm Amerikassa, Sokerivaahterametsässä, vaahterasokeri

Lisäys: Kanadan kotimme lähellä kasvavat syvät laaksot ja vanhat sokerivaahterat inspiroivat minua kirjoittamaan 1900-luvun alun Kanadasta, jonne sortovuosien ajan tyttö Aurora Koivu (fiktiivinen henkilö) matkustaa Suomen Suuriruhtinaskunnasta karkotettua toisinajattelijaisäänsä, toimittajaa ja kasvitieteilijä.) Aurora-kirjat

Amerikan hautausmaat

Hautausmaat kertovat Amerikan mantereen kirjavasta kulttuurista
New Orleansin hautausmaalla

Kuva: Matti Amnell.(Jr)

Siirtolaiset ovat vieneet Pohjois-Amerikkaan monien kulttuurien hautausmaaperinteet. Jotkut hautausmaat ovat kuin viktoriaanisen Englannin kuolemankulttipaikkoja kreikkalaistyylisine korkeine pylväineen ja kivisine tuoleineen, joihin on kaiverrettu tunnelmallisia lauseita.

(Kuva )Sinua kaivataan, sillä sinun paikkasi ruokapöydän ääressä on tyhjä, on kirjoitettu muistomerkkiin Spoon Riverin hautausmaalla. Lasten ja nuorten kuolema oli tavallista, mutta se aiheutti siitä huolimatta suuren surun ja kaipauksen silloinkin.

Suurkaupungin hautausmaalla voi olla vierekkäin vaikkapa suomalaisen siirtolaisen yksinkertainen hautakivi, kiinalaista kirjoitusta ja symboleja täynnä oleva hauta ja Etelä-Euroopasta muuttaneen isoäidin hauta värikkäine muovitettuine valokuvineen ja mahtavine kukkalaitteineen. On myös koruttoman tyylikkäitä sotilashautausmaita kuten Arlington Washington DC:n lähellä ja kulttuurittomia pölyisiä kenttiä pikatien varressa tai keskellä kaupunkia

Orjia ja isäntiä samassa sukuhaudassa

Koko mantereen mielenkiintoisimmat haudat lienevät kuitenkin New Orleansissa. Varakkaat kreolisuvut, Ranskasta ja Espanjasta tulleet siirtolaiset, loivat sinne ranskalaistyyliset hautausmaat. Vainajat oli kuitenkin pakko haudata maan pinnan yläpuolelle, sillä kaupungin vieressä virtaava mahtava Mississippi-joki tulvi usein paljastaen hautojen salaisuudet. Vaikka joen reunat on nyt padottu korkeilla valleilla, uudet haudatkin ovat ovat useimmiten vieri vieressä seisovia leivinuunimaisia pieniä majoja, joitten avoimet hyllyt odottavat valkoiseksi kalkittuina asukkaitaan.

On sanottu, että aika ja rappeutuminen kaunistavat monia vanhoja hautausmaita, ja se on totta New Orleansissakin. Toisaalta se tuo lohduttomuutta, jota lisää ainakin kesäkuumalla paahtava auringonpaiste, joka kuivattaa nopeasti kukat ja ruohon puuttomalta alueelta.Kuten Pariisin hautausmaat - jotka ovat suosittuja tutistinähtävyyksiä - myös New Orleansin kuolleiden kaupungit (runsaasti kuvia ) voivat olla vaarallisia, sillä siellä asustaa myös eläviä ihmisiä, kodittomia ja rikollisia.

Läheiseltä pikatieltä kuuluu autojen kohinaa ja jarrujen kirskuntaa. New orleansilaiset arvostavat hautausmaitaan, ja on perustettu Save our Cemeteries -yhdistys, joka haluaa pelastaa historiallisesti mielenkiintoiset hautausmaat yhä laajenevan kaupungin alta.

New Orleansin hautausmaitten sanotaan olevan kauneimmillaan pyhäinpäivänä, jolloin lukemattomat ihmiset tuovat kukkia esivanhempiensa haudoille, jotka on pesty juhlaa varten. Monet vanhimmista sukuhaudoista ovat mustien perheitten hoidossa. Rikkaat plantaasien omistajat hautasivat monesti myös orjat sukuhautaansa, ja kun heidän jälkeläisensä muuttivat pois plantaasien hävitessä, haudat jäivät kokonaan mustille suvuille.

Edgar Lee Masters, hautausmaan runoilija

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Chicagosta lounaaseen sijaitsee pieni Petersburg. Sen hautausmaalla on aivan erilainen tunnelma. Se on Spoon River -seutua, jonka amerikkalainen runoilija Edgar Lee Masters on tehnyt kuuluisaksi runoelmallaan Spoon River antologia, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1915.

Masters valmistui tuomariksi 1891, ja hänellä oli menestyksekäs ura Chicagossa. Masters muutti myöhemmin New Yorkiin, jossa hän toimi vapaana kirjalijana. Spoon River antologian runot kertovat Mastersin kotiseudun asukkaitten elämästä hautakirjoitusten muodossa. Elämä ei ole aina sitä, miltä se näyttää, vaan pikkukaupunkien asukaillakin on paljon toteutumattomia toiveita, riitoja, kateutta ja salaisuuksia.

Kirjansa alussa Masters kysyy, missä kaupungin asukkaat ovat nyt ja vastaa, että he nukkuvat kukkulalla. Masters itsekin nukkuu tuolla samalla kukkulalla Petersburgin pienellä tunnelmallisella hautausmaalla. Suuret puut luovat sinne varjoaan, ja ympärillä leviää rauhallinen maaseutu.

Mastersin haudalla samoin kuin vieressä olevalla runoilijan isovanhempien haudalla on yksinkertaiset hautakivet. Lähellä on eräs Amerikan romanttisimpia hautoja, nimittäin Abraham Lincolnin nuorena kuolleen rakastetun Anne Rutgersin hauta. Siihen on laitettu myöhemmin kivi, johon on kaiverrettu Mastersin kirjassa oleva runo Annesta.

Masters kirjoitti Abraham Lincolnin elämäkerran, ja hänen maisemansa ovat monin paikoin myös Abraham Lincolnin maisemia. Eri puolilla on Lincolnista kertovia monumentteja ja museoita. Lincolnin syntymämökki on tallennettu kreikkalaista temppeliä muistuttavaan kookkaaseen rakennelmaan, ja Lincolnin hautamuistomerkki Springfieldissä on mauttoman prameileva ja jättiläismäisen suuri. Hautausmaista voikin tulla kuuluisuuksien palvonnan kohteita.

"Kuolema keskeyttää kaiken katovan"

Kuuluisan henkilön hauta voi olla sanomaltaan yllättävä. Myrskyisän Simcoe-järven rannalla Kanadassa lähellä monien kanadansuomalaisten kesähuviloita on kirjailijatar Mazo de la Rochen hauta. Ympäristö on kuin suoraan Jalna-kirjoista, palanen Englantia uudessa maailmassa. Tunnelmallisessa pienessä kirkossa on ikkunoissa Englannista tulleitten sukujen esivanhempien muistoksi lasimaalauksia. Eteisen ikkunassa on lasimaalaus Franciscus Assisilaisesta eläinten ystävän Mazo de la Rochen muistoksi.

Mazo de la Rochen hauta on lähellä järveä. Tyylikkäässä kiviristissä on teksti "Kuolema keskeyttää kaiken katoavan" ja lisäksi Mazo de la Rochen uskontunnustus: "Mon Dieu est mon roche", "Herra on minun kallioni".

Poets' Graves , myös muualla kuin Pohjois-Amerikassa.

Hauta voi näin siirtää huomion henkilöstä ja katoavasta ikuisuuteen, ja vierailu hautausmaalla ei ole enää pelkkä mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen tapahtuma. Kuolleitten kaupunki voi olla vieraalla maallakin myös toivon tyyssija eikä vain outo ja pelottava muistutus elämän katoavaisuudesta.

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.

Pirkko Anna Amnell copyright

Anne Leen henkeä ei enää ole, mutta esineet elävät

Eräs Shaker: En halua, että minut muistettaisiin tuolina
Shaker-tuoleja. Kuva: Matti Amnell

Shakereitten valmistamien kauniiden huonekalujen ja muiden esineiden vuoksi shakereihin suhtaudutaan nykyään romanttisen ihannoivasti. Vapisijat olivat aikaansa edellä myös asenteissaan. He uskoivat sukupuolten ja rotujen tasa-arvoon, luonnonsuojeluun ja pasifismiin. Heidän ruokavalionsa oli lähellä nykyajan ihannetta, ja he tekivät monia työtä helpottavia keksintöjä. Toisaalta yhteisö oli ahdas, selibaattinen ja jäsentensä yksityselämää pikku piirtoa myöten valvova. Mutta kaikkein suurin ihmettelyn ja päivittelyn aihe oli vapisijoitten jumalanpalvelus: vapisijoitten karkelot, Shaker-dance. Tämä artikkelini on ilmestynyt aikaisemmin Kotiliedessä.

Askeettisen yksinkertaiset, pitkät ja kapeat pöydät, tikapuuselkäiset punosistuimiset tuolit, toistensa sisään mahtuvat kiiltävät puurasiat ja silkkimäisen pehmeäpintaiset monilokeroiset lipastot kertovat erikoisesta elämänmuodosta, joka vaikutti lähinnä 1800-luvulla Yhdysvalloissa shakereitten eli vapisijoitten yhteisöissä.

1800-luvulla ei suhtautuminen shakereitten yhteisöihin ollut yhtä ihannoiva. Vapisijoita pidettiin vaarallisina uskonnollisten ajatustensa vuoksi, vaikka toisaalta heidän taloudellisia saavutuksiaan ihailtiin ja maan korkein johtokin antoi niistä tunnustuksen. Nimi Shaker (=vapisija, ravistelija) oli aluksi pilkkanimi, jonka vapisijat saivat vertauskuvallisten, hurmahenkisten tanssiensa vuoksi, joissa he sanoivat ravistelevansa synnin pois.

Nykyään [1980-luvulla] on jäljellä enää muutamia uusenglantilaisia hillittyjä shaker-vanhuksia. He ovat olleet suureksi avuksi, kun yheisöjen entisiä asumuksia on viime vuosina ryhdytty entistämään. Aikoinaan vauras ja menestyvä Pleasant Hill -niminen kentuckylainen yhteisö käsitti laajimmillaan 270 rakennusta, joissa asui ja teki työtä melkein 500 naista, miestä ja lasta. Pleasant Hill oli johtava kokeilutila, joka käsitti 7000 eekkeriä maata. Nykyään paikalla sijaitsee Shaker Village of Pleasant Hill -museokylä, jonka pinta-ala on 2500 eekkeriä ja jossa on 27 rakennusta. Kentuckyn mäkien keskellä Lexingtonin kaupungin lähellä vaalitaan vapisijoitten perinnettä monilla tavoilla.



Museokylän opas Shaker-asussa

Kuva: Matti Amnell

Lukutaidottoman profeetan seuraajista malliyhteisöksi

Kun englantilainen Machesterin slummeissa kasvanut Anne Lee saapui vuonna 1774 Amerikan mantereelle seitsemän kannattajansa kanssa, ei hän ollut mikä hyvänsä pieni ja tukevatekoinen naisihminen. Anne Lee ja hänen kannattajansa uskoivat hänen olevan Jeesuksen naispuolinen vastine, uuden luomisen äiti.

Kovin huonosti oli Annea kohdeltu Englannissa. Kveekareista eronnut hurmahenkinen, kielillä puhuva ja profetoiva vapisijoitten lahko oli valinnut lukutaidottoman mutta intomielisen Annen johtajakseen. Viranomaiset olivat heittäneet Annen usein vankilaan virumaan, koska tämä levitti outoa oppia: avioliitto oli suurin synti, jonka ihminen voi tehdä. Annen oma ankea avioliitto ja neljän lapsen varhainen kuolema olivat saaneet Annen tällaisiin ajatuksiin. Vankilassa hän oli nähnyt näyn, jossa oli mennyt naimisiin Jeesuksen kanssa ja tullut "uuden luomisen äidiksi".

Naimattomuudesta tuli vapisijoille ovi pelastukseen, ja Jeesus ja Anne olivat heidän taivaalliset johtajansa. Anne kuoli Amerikassa kurjuudessa ja vankiloita kiertäneenä jo 48-vuotiaana, mutta hänen seuraajansa onnistuivat perustamaan vauraita ja menestyviä, utopistisia, yhteistaloudessa eläviä yhteisöjä, jotka tulivat malliksi muille sen ajan ihmisille uusien keksintöjen ja erinomaisten tuotteiden tähden.



Shakerit tanssivat jumalanpalveluksessaan. kuva: Wikipedia

Tanssivat hurmahenget

Sunnuntaisin tuli monesti sadoittain ihmisiä vapisijoitten tilaisuuksiin. Toiset tulivat erinomaisen ruuan vuoksi, mutta useimmat tulivat nauramaan vapisijoitten oudoille menoille. Vapisijat pitivät ulkoilmajuhlia, ja sisällä nämä ihmeelliset Leen kannattajat lakaisivat lattioita, pesivät synnin pois. Mutta kaikkein suurin ihmettelyn ja päivittelyn aihe oli vapisijoitten jumalanpalvelus: vapisijoitten karkelot, Shaker-dance.

Suureen, alastomaan ja yleensä siniseksi maalattuun saliin saapui vapisijasisarten ja -veljien joukko. Kaikkien miesten tukka oli leikattu täsmälleen samanmalliseksi, myös vaatteet olivat samannäköisiä. Naisetkaan eivät erottautuneet toisistaan: heillä oli pitkät mekot, yläruumiin peittävä lyhyt viitta ja hiukset täysin kätkevä myssy.

Miehet ja naiset tulivat eri ovesta, asettuivat paikoilleen lattiaan maalattujen viivojen kohdalle ja aloittivat vertauskuvallisen tanssin. Alkuaikoina vapisijoitten tanssit olivat villin sekasortoisia. osanottajat hyppivät, huusivat, puhuivat kielillä ja kaatulivat mikä mitenkin. Mutta vähitellen tanssit kehittyivät miltei täydellisen tämällisiksi. Tanssi kuvasi sielun vaellusta taivaaseen. Se oli väsyttävä ja kesti pari tuntia. Miehet ja naiset tanssivat kummatkin eri puolella salia. Keskellä huonetta oli viiva erottamassa sukupuolet toisistaan.

Kuin enkelit taivaassa

Paksu näkymätön viiva erotti vapisijamiehen ja -naisen toisistaan koko elämäksi. Tanssikin vain korosti tätä eroa, oltiin fyysisesti lähellä toisiaan mutta kuitenkin erossa. Naimattomuus oli vapisijoille "pelastava risti". Sopimatonta oli myös ylläpitää luonnollisia perhesuhteita. Kun käännynnäinen tuli perheineen vapisijayhteisöön asumaan, sukulaisuussuhteet unohdettiin tyystin. Isästä ja äidistä tuli veli ja sisar lapsilleen ja toisilleen. Isä muutti asumaan miesten taloon, äiti naisten taloon ja lapset tyttöjen ja poikien taloon. Ystävyyttäkin pidettiin hengellistä keskittymistä häiritsevinä. Piti rakastaa kaikkia veljiä ja sisaria yleensä, elettiinhän maanpäällisessä paratiisissa.

Vapisijat uskoivat jatkuvaan ilmoitukseen ja katsoivat saavansa suoraan taivaasta ohjeet elämiseen. He uskoivat, että enkeli toi vuonna 1854 viestin eräältä entiseltä johtajalta taivaasta ja antoi täydelliset tuhatvuotiset elämänohjeet. Niissä neuvottiin seinien väri, huonekalujen määrä ja ulkomuoto, verhojen kuosi ja väri, jopa asukkaiden nukkuma-asento. Vapisijat uskoivat, että enkeleillä oli sama ehdoton järjestys ja samanlainen vaateparsikin kuin heillä. Uskottiin, että elettiin kuin enkelit taivaassa.

Vapisijoilla ei saanut olla salaisuuksia

Ulkomaailmaa pidettiin tuhon eteisenä ja siellä kävivät vain luotettavat johtajat ja hekin vain pakottavasta syystä. Sanomalehdistäkin luetttiin tavalliselle yhteisön jäsenelle vain rikokset ja katastrofit. Tavallinen vapisija eli täysin eristettynä "maailmasta", josta tulleet kirjeetkin avattiin. Johtajilta tulleita käskyjä oli ehdottomasti noudatettava. Naimattomuuden lisäksi pidettiin tärkeänä syntien tunnustamista joka päivä pikku piirtoa myöten.Vapisijalla ei saanut olla salaisuuksia, ei myöskään minkäänlaista henkilöllisyyttä tai yksityisomaisuutta.

Vapisija ei myöskään saanut merkitä nimeään tai nimimerkkiään käsitöihin, kirjallisiin tuoteisiin tai sävellyksiin. Vapisijoitten yhteisöjen välisestä kirjeenvaihdosta, matkapäiväkirjoista ja lehdistä saa kuitenkin tietoa merkittävien tuotteiden luojista. Mutta yksilölle ei tullut kunniaa eikä tämä saanut edes nimeä tai kiveä haudalleen.

1860-luvulla oli 18 vapisijoitten yhteisössä, lähinnä Yhdysvaltojen itärannikolla, yhteensä 6000 jäsentä, useita satoja kussakin. Mikä veti ihmisiä näihin yhteisöihin? Varmaankin yhtenä syynä oli uskonnollinen askeettisuus ja fanaattisuus. Mutta paljon vaikutti varmaankin myös se, että nämä yhteisöt olivat monessa suhteessa malliyhteiskuntia. Ne oli perustettu syrjäseuduille, ja sen ajan vaatimattomiin pienviljelijäasumuksiin nähden vapisijoitten komeat monikerroksiset rakennukset, pulskat karjalaumat ja runsas ruoka vaikuttivat häikäisevästi.




Kuva: Matti Amnell

Työn sakramentti

"Anna kätesi työlle, sydämesi Jumalalle", vapisijat sanoivat. Työ oli heille sakramentti. Ladot ja navetat olivat yhtä arvokkaita, kauniita ja puhtaita kuin kokoushuoneet. Ruumiillista työtä tekivät johtoasemassa olevatkin. Yleensä työvuorot ja tehtävät vaihtelivat, vain jotkut ammattimiehet saivat erikoistua omalle alalleen. Koska työ oli jumalanpalvelusta, ei siinä ollut kiirettä, vaan sille sai täysin omistautua.

Vapisijoitten yhteisö oli melkein omavarainen ja myös tuotti ja myi monenlaisia tavaroita "maailman ihmisille". Ensimmäisinä Yhdysvalloissa vapisijat keräsivät ja viljelijät suurisuuntaisesti lääkekasveja, joita lähetettiin ulkomaillekin myytäväksi. Heillä oli myyntiluettelossaan jo 1800-luvun alkupuolella 354 erilaista rohdosta. Käsiteollisuustuotteet olivat muodoiltaan äärimmäisen yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Mallien uskottiin tulevan suoraan taivaasta. Mallit pysyivät samana vuosisatojen ajan, joten on usein vaikeaa tietää, miltä ajalta jokin tuote on.

Keksintöjen tekijöitä

Vapisijat tekivät monenlaisia keksintöjä, mutta varsinkaan alkuaikoina he eivät patentoineet niitä. Heillä oli vesijohdot taloissaan jo 1700-luvulla, lämmin vesi jo 1800-luvulla. He myivät vesivoimalla käyvää pyykinpesukonetta. He keksivät pakata kukkien ja kasvien siemeniä paperipusseihin. Naisten työn helpottamiseksi keittiön uuneissa oli ulospäin kääntyvät "hyllyt". Oli kaksiosaisia kaulimia ja ruokakaappeja, joiden rei'itetyt ovet pitivät ilman raikkaana ja kärpäset poissa. Lattia lakaistiin litteällä luudalla, jolla pääsi kapeisiin rakoihinkin käsiksi, ja pyykit ripustettiin yksiosaisilla puisilla pyykkipojilla.

Vapisijoiden sanotaan keksineen myös metallisen mustekynän ja pyörivän istuimen tuoleihin. Ennakkoluuloton keksintö oli esimerkiksi ikkunallinen kaappi, josta saattoi nähdä täydellisessä järjestyksessä olevan sisällön. Keksinnöt olivat yhteisölle tärkeitä, koska ne olivat vertauskuva asukkaiden hengellisen kehityksen korkeasta tasosta.

Aikaansa edellä myös ruokakulttuurissa

Sama täydellisyyden pyrkimys, täsmällisyys ja lapsenomainen ennakkoluulottomuus oli ominaista myös vapisijoitten ruokakulttuurille. Nämä pitivät elämän yksinkertaisista nautinnoista, ja ruokailu oli yksi niistä. Äiti Anne Lee oli ollut Englannissa myös keittäjänä, ja Yhdysvalloissa ruokaperinne jatkui ja kehittyi kukoistavaksi. Vapisijoitten isoissa keittiöissä porisivat suuret padat kaiken päivää. Tavallaan tehtiin pitoruokaa kokoa ajan, sillä ruokailijoita oli omasta takaa jopa 300 henkeä ja lisäksi tulivat sunnuntaisin sankat joukot uteliaita ja nälkäisiä "maailman ihmsiä".

Aikana, jolloin muut söivät raskaita liharuokia, makeita ja vahvasti tärkkelyspitoisia aterioita, vapisijat puhuivat kokoviljan ja höyrytettyjen vihannesten puolesta. He oppivat paljon intiaaneilta ja maustoivat ruokia monenlaisilla mausteilla ja yrteillä. Koska kaikki tekivät ruumiillista työtä, ruokaa piti olla paljon. Ruuat olivat yksinkertaisia ja laadultaan loistavia. Sairaille ja vanhuksille oli erikoisruokia. Valmistettiin myös herkkuja kuten sokeroituja hedelmiä ja pähkinöitä, piparminttu- ja suklaakaramelleja.Kymmenen vuoden ajan vapisijat elivät vegetaristeina.

He olivat kuitenkin ennakkoluulottomia ruokailutottumuksissaan ja niinpä he tilasivat ostereita, koska pitivät niitä ravitsevina. Osterit pidettiin vedellä peitetyissä tynnyreissä. Niitä ruokittiin hyvin, ja ne olivat pulskassa kunnossa, kun niitä tarvittiin piiraisiin, keittoihin ja paistettaviksi. Vapisijoiden ruoka tuli kuuluisaksi. Jopa sisällissodan aikana, joka lopulta romautti joidenkin Shaker-yhteisöjen talouden, he tarjosivat loistavia aterioita molempien osapuolien sotilaille.




Shaker-museo
Kuva: Matti Amnell

Taivaassa ei ole likaa

Yhteisön paikkaan vaikutti ratkaisevasti veden läheisyys. Peseytyminen kerran viikossa oli 1800-luvulla harvinaista, sitä pidettiin jopa vaarallisena. Vapisijoille ammekylpy oli uskonnollinen kokemus, pestiin synnit pois. Oli myöskin pelkästään symbolisia peseytymismuotoja, ja vapisijoitten yhteisössä oli kaikille ryhmille, miehille, naisille, pojille ja tytöille, omat peseytymispaikkansa, kylpytalonsa.

Muutenkin oli siisteyden vaatimus ehdoton: taivaassa ei ole likaa. Makuuhuoneissa oli monenlaisia tuuletusikkunoita. Pölyn vaarallisuus terveydelle oivallettiin. Vuoteissa oli pyörät, jotta vuoteita olisi helppoa siirrellä. Kaikenlaisia pölyä kerääviä kalusteita vältettiin. Siksi koristeet ja kiemurat honekaluissa eivät tulleet kysymykseenkään. Myös tuolien ja pöytrien oli oltava kevyitä ja helposti nosteltavia. Kaikissa huoneissa kuuden jalan korkeudella lattiasta kiersi naulakko, jonka puutappeihin sai ripustaa mitähyvänsä, tuolin, lyhdyn tai jopa seinäkellon.

Luovuuden lahjoja

1830-1840 -luvuilla Shaker-lahkossa vallitsi spiritualistinen kausi, jolloin syntyi henkipiirustuksia, spirit drawings. (Muuta kuvataidetta ei vapisijoitten keskuudessa tehtykään.) Eräänlaiset meediot saivat unessa piirustuksen, runon tai sävelmän, jonka he merkitsivät muistiin. Kuuluisin piirros on sisar Hannah Cohoonin vuonna 1854 piirtämä elämänpuu, josta on tullut eräs vapisijoitten ja nykyään Shaker-tyylin symboli, ja sitä voidaan nähdä monenlaisissa tuotteissa. Muunnelma vapisijoitten laulusta "God of Dance" on joidenkin amerikkalaisten kirkkojen virsikirjassa, ja Aaron Coplandin sävellyksessä Appalachian Spring on teemana vapisijoitten sävelmä Simple Gifts.

Vuode luokan perällä

Koska luonnollista väestönlisäystä ei ollut, adoptoitiin orpolapsia. Hoitajina oli pojilla veljet ja tytöillä sisaret. 14-vuotiaina lapset muuttivat aikuisten taloihin. Lapset puettiin täysin aikuisten tavoin, ja he osallistuivat pienestä pitäen vapisijoitten toimeliaan ja täsmällisen elämän kaikkiin vaiheisiin. Joutilaisuutta pidettiin pahan alkuna, siksi pienetkin lapset tekivät pitkät päivät jotakin hyödyllistä työtä: kutoivat kangasa, ompelivat vaatteita, neuloivat sukkia ja punoivat tuolinistuimia.

Vapisijat pitivät tietoa ja uskontoa yhteen kuuluvina, siksi kaikki lapset heidän yhhteisöissään kävivät koulua 15-vuotiaiksi. Tytöille ja pojille opetettiin samoja aineita, kolme kuukautta vuodessa, tytöille kesäisin ja pojille talvisin. Oppinaineisiin kuului tavallisten aineiden lisäksi mm. arkkitehtuuria, etiikkaa, "oikea uskonto ja oikea historia". Vapisijat uskoivat monien suurmiesten kääntyneen hengen maaimassa heidän kannattajikseen. Uskottiin, että George Washington, Napoleon, kuuluisat intiaanipäälliköt ja monet muut lähettivät meedioitten kautta viestejä tuonpuoleisesta ja selostivat oman aikansa tapahtumia.

Hauskuutta lasten elämään toivat retket, jolloin samoiltiin luonnossa, ongittiin ja ratsastettiin. Lapsia ei saanut lyödä ja ongelmatilanteita yritettiin välttää. Olipa joissain luokkahuoneissa vuode huoneen perällä väsynyttä ja kiukuttelevaa lasta vareten. 21-vuotiaina lapset saivat lähteä pois yhteisöstä, jos halusivat. Useimmat jättivät tämän "taivaan siirtokunnan" ja menivät elämään tavallista elämää pölyn ja aviosäädyn armoilla.



Shaker Village of Pleasant Hill -museokylä. Kuva: Matti Amnell

Vähitellen oli yhteisöissä vain joitakin vanhuksia. Lehdissä mainostettiinkin näitä yhteisöjä turvapaikkana yksinäisille. Muutamat intomieliset johtajat haaveilivat vielä paremmasta tulevaisuudesta ja kehittivät uutta teologiaa, joka sallii pitää kuvia seinillä ja jopa katsella televisiota ja suhtautua suopeasti "maailman" ihmisiin. Eräs johtajista oli kirjeenvaihdossa Tolstoin kanssa.

On sanottu, että yksi syy Shaker-liikkeen loppumiseen oli Yhdysvaltojen muuttuminen maanviljelysyhteisöstä teollisuusvaltioksi. Mutta on myös sanottu, että jos vapisijoilla ei olisi ollut selibaattivaatimusta, heidän joukkonsa olisi voinut kasvaa yhtä suureksi kuin muút alussa pilkatut ja vainotut erikoislaatuiset ryhmä.

On kohtalon ironiaa, että jälkipolvi arvostaa vapisijoissa eniten sitä, mitä nämä itse arvostavat vähiten - heidän talojaan ja tavaroitaan.

Julkaistu aikaisemmin Kotiliesi 19/1984, 26-35. Pirkko Anna Amnell copyright

Pleasant Hill - historiaa ja kylä nykyään