keskiviikko 10. tammikuuta 2007

Louisa saa oman huoneen

LouisaMayAlcott

Kuvassa Louisa May Alcott aikuisena.


Rakas äiti!

Olen ajatellut omaa pientä huonettani, jota minulla ei kai tule koskaan olemaan. Haluaisin olla siellä koko ajan. Menisin sinne ja laulaisin ja ajattelisin.
Tyttäresi Louisa


Näin kirjoitti amerikkalainen 13-vuotias Louisa May Alcott äidilleen vuonna 1843. Louisan perhe oli hyvin köyhä, ja Louisa asui samassa huoneessa kolmen sisarensa kanssa.

Anna, Louisa, Beth ja May Alcott olivat kaikki erilaisia. Louisa oli tumma ja laiha sekä helposti kiivastuva kuten äitinsä. Isä ja sisaret olivat vaaleita ja luonteeltaan tasaisia. Isosisko Anna oli kiltti ja äidillinen, mutta myös vähän turhamainen. Beth oli ujo ja lempeä. May oli hienostunut ja kaunis kuten äidin rikkaat sukulaiset ja kärsi kovasti siitä, että joutui käyttämään sukulaisten ja ystävien antamia vanhoja vaatteita.

Louisa rakasti äitiään ja tiesi, että äiti rakasti häntä, vaikka hän oli ongelmalapsi. Louisa oli villi ja kapinallinen ja karkasi pienenä kotoaan monta kertaa. Louisaa pidettiin poikamaisena, sillä hän voitti pojat juoksemisessa, kahlasi lammikoissa avojaloin ja vaelteli kukkuloilla ja metsissä.

Erilainen isä

Louisa toivoi, että hän olisi ollut oikein kiltti ja hänen perheensä olisi ollut rikas ja onnellinen. Louisa ajatteli, että kun maailmassa on niin paljon rahaa, siitä pitäisi riittää jotain Alcottien perheellekin. Mutta ihmiset sanoivat, että Alcottit olivat niin köyhiä, koska heidän isänsä ei tehnyt mitään kunnon työtä.

Louisan isä Bronson Alcott oli filosofi. Hän pohti sitä, mitä elämä oikeastaan on. Hänellä oli ollut oikein hieno koulu, mutta kun hän hyväksyi sinne oppilaaksi mustan tytön, ihmiset suuttuivat ja ottivat lapsensa pois sieltä. Siksi hän opetti vain omia tyttöjään, joita hän sanoi pikku naisiksi.

Louisa ajatteli, että hänen isänsä oli "viisas mies, joka kulki elämän läpi rauhaisassa päivänpaisteessa, kun muut hapuilivat pimeässä". Louisan isä oli joissakin asioissa edellä aikaansa, muut ihmiset laahustivat perässä kuin kilpikonnat.

Mutta monta kertaa Louisa toivoi, että hänen isänsä olisi ollut tavallinen isä. Hän sanoi, että hänen isänsä oli kuin mies, joka on nousta lentoon kuumailmapallolla, mutta hänen perheensä pitää kaikin voimin kiinni naruista.

Toisinaan isä lähti kuitenkin ajelehtimaan. Silloin äiti ja lapset saivat huolehtia arkisista asioista. Kun Louisa oli 10-vuotias, isä päätti perustaa muutaman ystävänsä kanssa ihanneyhteisön. Se olisi kuin uusi paratiisi, jossa elettäisiin sopusoinnussa luonnon kanssa.


Yhteisön nimi oli Hedelmämaa. Ruokana siellä piti olla vain hedelmät ja leipä, juomana raikas vesi. Kesällä Hedelmämaan luonto oli paratiisillisen kaunista, mutta kun talvi tuli, vilu ja nälkä ajoivat ystävät sieltä pois. Isä oli masentunut ja oli vähällä jättää perheensä. Silloin Louisa päätti, että hänestä tulee aikuisena perheensä elättäjänä.


Onnelliset vuodet
pikkukaupungissa


Koko perhe muutti takaisin Concordin kaupunkiin Bostonin lähelle. Äidin perinnöllä ostettiin iso rappeutunut talo, jonka isä kunnosti. Louisa ja hänen sisarensa esittivät ladossa naapurien lapsille Louisan kirjoittamia näytelmiä. He kävivät luistelemassa ja rekiretkillä.

Kun Louisa oli 14-vuotias, hän sai vihdoin oman huoneen. Isä rakensi sen talon kylkeen, ja sieltä vei ovi suoraan puutarhaan. Äiti oli laittanut komeroon hyvälle tuoksuvia yrttejä. Louisasta oli mukava istua ikkunan ääressä ja kirjoittaa runoja.

Sitten alkoi Louisan "tunteellinen kausi", kuten hän itse sitä nimitti. Hän istui yöllä kirsikkapuussa, kunnes pöllö karkotti hänet huhuilullaan. Hän haaveili kirjoittavansa ainakin yhden hyvän kirjan, tulevansa rikkaaksi ja matkustavansa ulkomaille. Aina kun hän näki mielenkiintoisen ihmisen, hän sanoi: "Tuon ihmisen minä laitan kirjaani".

Louisasta tuli kirjailija, ja hän elätti koko perheensä. Eräänä päivänä häntä pyydettiin kirjoittamaan tyttökirja.
"Mutta enhän minä tunne muita tyttöjä kuin meidän perheen tytöt", Louisa sanoi vanhemmilleen.
"Mutta heidät sinä tunnet hyvin", äiti rohkaisi.


Louisa kiipesi ullakkohuoneeseen, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, kastoi kynänterän mustepulloon ja alkoi kirjoittaa siistillä taaksepäin viistolla käsialallaan.


"Joulu ei tunnu joululta ilman joululahjoja", nurkui Jo, joka makasi pitkällään matolla.
"On hirveää olla köyhä", huokasi Meg tutkiskellen yllään olevaa vanhaa pukua…"Loput voitkin lukea kirjasta Pikku naisia, jonka on kirjoittanut Louisa May Alcott.

Olen julkaissut tämän kertomuksen aikaisemmin Koululainen-lehdessä.
Kirj. Pirkko Anna Amnell, FM, kirjailija