Blogisisko ® Anna Amnell: Iloinen 1950-luku 2

Iloinen 1950-luku, hullu 1960-luku. Blogikirjoituksiani koulu-ja opiskeluvuosistani. Linkit useisiin kirjoituksiin.

Blogisisko ® Anna Amnell: Iloinen 1950-luku 2: 1950-luvun juhla-asu.

Kuva: Dover. Pyysin ompelijaa muokkaamaan eräästä vaihto-oppilasvuonna saamastani iltapuvusta sopivan RUK: kurssjuhliin Haminaan 1960. Menin sinne poikaystäväni, mieheni (1962 -) vieraana. Olin käyttänyt alkuperäistä pukua ollessani kynttilänsytyttäjä AFS-sisareni hienoissa häissä. Puku näytti suurin piirtein tällaselta kurssijuhlissa.
P.S. Ehkä on parasta lisätä, että menin kokostipendillä vaihto-oppilaaksi. En ole siis syntynyt kulta- tai edes hopealusikka suussa.

Lehmukset ja sokerivaahterat

Tätä lehmusta seurasin kaksikymmentä vuotta. Se oli kuin ystävä.



Tämä lehmus kasvaa Helsingissä Johanneksenpuiston laidalla, jossa asuin siihen aikaan, kun kirjoitin historiallliset nuortenkirjani Aurora Koivusta, fiktiivisestä sortovuosien ajan suomalaistytöstä. Auroran isä, kasvitieteilijä ja lehtimies Aug. Koivu  karkotetaan Suomesta ja muuttaa Kanadaan. Sinne lähtee Aurorakin isäänsä etsimään. Kirjoittaesani palasin mielessäni Torontoon, jossa asuin yhdeksän vuotta, vuodet 1979-1988.




Toronton seutu muodostui viimeisen jääkauden aikana eli noin 12000 vuotta sitten. Tämä Don-joen laaksossa sijaitseva puisto on mukana Aurora-kirjoissa sellaisena, kuin se oli 1900-luvun alussa.

Syvät laaksot muodostavat Torontoon urbaanin metsän. Laaksojen jyrkät reunat, vuolaasti tulvivat joet ja laaksoissa usein raivonneet rajut myrskyt ovat olleet syynä siihen, että laaksoihin ei ole  rakennettu taloja. Suurin osa laaksoista on säilytetty luonnonpuistoina, jotka ovat miltei koskemattomassa tilassa. Laaksojen luonto on ainutlaatuista, sillä jääkauden aikana niihin muodostui aivan oma kasvillisuus, joka poikkeaa niitä ympäröivästä luonnosta. Don Valley -laaksossa kasvoi yli 40 metriä korkeita sokerivaahteroita, jotka olivat yli metrin läpimitaltaan. (Charles Sauriol "Remembering Don")

Suurin laaksoista, Don Valley, on Suomessakin tunnettu Ernest Thompson Setonin luontokirjoista, joissa se esiintyy vielä luonnontilassa. Ernest Thompson Seton asui kouluvuotensa 1800-luvun loppupuolen Torontossa, jonne hänen perheensä oli muuttanut Englannista.

Aurora-kirjojen Vaahteralaakso on yhdistelmä useita laaksoja, joissa kävelin mieheni kanssa, kun asuimme Torontossa.  Pidin luontopäiväkirjaa laaksossa kävellessäni, sillä aloin jo 1980-luvun lopppuolella suunnitella kirjaa Torontosta. Laaksolla oli siinä hyvin tärkeä osuus. Niinpä esikoiskirjani alkaakin kuvauksella laaksosta, joka on tavallaan yksi päähenkilöistä sekä ensimmäisessä että kolmannessa kirjassani. Ne alkavat tästä myyttisestä laaksosta. Toronton synty ensimmäisessä ja kolmannessa myrsky, joita oli laaksoissa usein.




Ks Helsingin Sanomat/Kaupunkikirjat/Toronto, ja löydät Aurora-sarjan sieltä. Kirjoitin ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kirjoitin Kanadasta käsin lehtiartikkeleita suomalaisiin lehtiin, muiden muassa artikkelini sokerivaahteroista Suomen luonto -lehteen. Mutta kirjoitin Aurora-kirjat vasta palattuani Suomeen, 1990-luvulla.

Lue lisää: Kuinka Aurora-kirjat saivat alkunsa?
Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora on , jossa on kolme ensimmäistä Aurora-kirjaa vuosilta 1991-1995. Kirjana ja e-kirjana


Lisäys: Kaivopuisto? Kun Aurora palaa Suomeen opiskelemaan Atenumissa taiteilijaksi, hän kävelee usein Kaivopuistossa. Siellä kävelin minäkin, ja mieheni juoksi siellä kahdenkymmenen vuoden ajan joka toinen päivä. Banner-kuvan Kaivopuisto-kuvani alkuperäisenä Flickrissä.

Lisäys 2: Kirjoitin myös kaksi ensimmäistä Lucia Olavintytär -kirjaa Johanneksenpuiston laidalla asuessani. Viimeisen niistä kirjoitin Runeberginkadun varrella, paikalla jossa oli ensimmäinen "Helsinki", pieni kylä. Siellä muinaisen suon päällä kasvavat nyt nuoret puistolehmukset. Mukana kuvassa on Amerikka, jossa olin vaihto-oppilaana koululaisena. Pohjois-Amerikan luonto on myös osa minua.

Yhteiskoululaisia Helsingissä. Mary Marckin Eeva-kirjat

Yhteiskoululaisia Helsingissä

Anna Amnell

Lapsena luetun kirjan vaikutuksen huomaa myöhemmin, ehkä vasta aikuisena. Vaikuttajan ei tarvitse olla yksi kirjan henkilöistä, se voi olla ihmisryhmä. Tällaisia olivat helsinkiläiset yhteiskoululaiset Mary Marckin Eeva-kirjoissa. Heidän joukossaan oli kaksi tyttöä, joilla oli kirjailijanhaaveita kuten minullakin jo lapsena, mutta en millään tavalla samaistunut heihin.

Luin Eeva-kirjat koululaisena, nähtävästi kansakoulussa ja oppikoulun ala-asteella. Lukaisin ne ehkä myöhemminkin, kun pikkusiskoni lukivat niitä. Pidin niissä kuvatusta koululaisten välisestä ystävyydestä ja taloudellisesti sekä emotionaalisesti turvallisesta kotielämästä. Mary Marckin kirjojen Helsinki sekä keskiluokan ja yläluokan tilavat kodit olivat eskapismia, mutta myös rohkaisevaa optimismia: jos käyn koulua, minäkin voin muuttaa Helsinkiin, minulla ja minun lapsillani voi olla samanlainen koti.

En halunnut lukea kirjoja köyhistä pula-ajan tytöistä, jotka asuvat uneliaassa pikkukaupungissa ja käyvät tyttökoulua. Minusta olisi ollut hauskaa olla yhteiskoululainen ja asua Helsingissä. Tunsin, että pikkukaupungissa asuminen, köyhyys ja tyttökoulu typistivät maailmaani. ”On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi”, kirjoitti 14-vuotias Eeva Norma päiväkirjaansa. Kirjat olivat minulle ovi avaraan maailmaan.

American Field Service -vaihto-oppilasvuonna sain olla vuoden yhteiskoulussa ja Amerikkaan lähtiessäni kävin ensi kerran Helsingissä. Mary Marckin Eeva-kirjat olivat olleet minulle eskapismia pois pikkukaupungista. Matkustaessaan setänsä luo maaseudulle Eeva ajattelee, että siellä on ”Pieni surkea luminen asema”.  Hän pohtii: ”Tuntui kummalliselta ajatella, että noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka vuodesta vuoteen istuivat täällä erämaassa ja näkivät sen muuttuvan valkeaksi ja sitten vihreäksi ja sitten taas valkeaksi ja katsoivat ulos pienistä ikkunoistaan junan kulkiessa ohi. – Ei, sellaista elämää hän ei kestäisi ainoatakaan päivää.” Samalla Eeva tajuaa, että hänen ihailemansa Topelius ei tarkoittanut Suomella Aleksanterinkatua vaan maaseutua.

Ensimmäinen maailmansota on käynnissä ensimmäisten Eeva-kirjojen ilmestyessä. Suomi on nuori, kun Mary Marckin Eevan luokka elää Helsingissä turvallista keskiluokan lasten elämää. He käyvät soittotunneilla, kuuntelevat gramofonilla Tonava kaunoista ja menevät katsomaan mykkäelokuvia. He ahmivat suklaata, käyvät Fazerilla syömässä leivoksia ja tekevät rekiretkiä maaseudulle. Insinöörin tyttö Eeva saa joululahjaksi kameran, mutta lahjat ovat yleensä omatekoisia ja vaatimattomia.

Nuoren valtion koululaisilla on energiaa ja optimismia, he ovat ihanteellisia ja isänmaallisia ja haaveilevat tekevänsä jaloja tekoja. He ovat reippaita ja ahkeria tyttöjä ja haluavat hankkia itselleen kunnon ammatin. Joku heistä haluaa kotiäidiksi, kaksi kirjailijaksi tai toimittajaksi. He suunnittelevat elämäänsä. Perhe on heille hyvin tärkeä.

Eeva-kirjojen keskeisiä asioita ovat Helsinki, oma koululuokka ja oma perhe. Helsinki on kuin yksi kirjan päähenkilöistä. Helsinkiläiset koululaiset matkustavat raitiovaunulla, menevät ”Kaivopuistoon nauttimaan luonnosta ja ”Helsinki säteili talvisen valkeana auringonpaisteessa”. Penkkareissa ”mentiin pitkin Espaa ja hurrattiin” aivan kuten nykyajan Helsingissäkin. Eeva ylistää Helsinkiä ja helsinkiläisiä: ”minä rakastan tuntemattomia helsinkiläisiäkin. Kun istun raitiotievaunussa enkä tunne siinä yhtään kasvoja, silloin elämä tuntuu salaperäiseltä ja ihanalta”. Hänen luokkatoverinsa Hertta on valmis vaihteluun: ”Joskus Helsinki on minusta kuin käsiraudat käsissäni ja nenäliina suussani”. Lyhyellä Lontoon matkallakin Eeva ja Hertta ovat kuitenkin sitä mieltä, että eivät tahtoisi elää muualla kuin Helsingissä.

He ovat oman aikansa nuoria, he kättelevät toisiaan, niiaavat aikuisille ja pitävät opettajista, jopa ihailevat heitä. He pohtivat yhteiskunnan epätasa-arvoa, mutta viktoriaaniseen tyyliin, jota on heidän hyväntekeväisyytensäkin. He edustavat yhteiskunnallisesti vain pientä prosenttia silloisesta Suomen kansasta, josta suurin osa asui maaseudulla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. He tuntevat vain kesähuvila- ja kartanomaaseudun. Heidän kodeissaan on palveluskuntaa, johon suhtaudutaan ystävällisesti ja kohteliaasti mutta pitäen etäisyyttä, kuten meidän aikamme ihminen suhtautuu vaikkapa ravintolan henkilökuntaan.

Nuortenkutsuilla syödään voileipiä ja jäätelöä ja juodaan kahvia tai mehua. Siellä esitetään lausuntaa, laulua ja pianomusiikkia. Sähkövalo merkitsee vielä 1920-luvullakin romantiikkaa: ”Hertalla oli aivan kuin sähkövalaistus sisässään” Ossin mielestä ”Ei mikään ollut niin miehekästä ja oppinutta kuin vihreä kirjoituslamppu”.

Vihreäkupuinen kirjoituspöydän lamppu on noussut arvossaan, ja Eevan arvostama kodikkuuskin on nousussa pienin muutoksin: ”Huoneessa täytyy aina olla ihmisiä, jotka ompelevat, muuten ei siellä ole kodikasta. Herrat ovat aina kolkon näköisiä – ainakin ne, jotka eivät tupakoi”. Nämä tytöt olisivat rakastaneet käsityöblogeja. He kaipaavat vanhoissa romaaneissa esiintyvää ääneen lukemista, jota kaivataan nykyäänkin.

Vaikka nämä tytöt asuvat ”suloisessa” Helsingissä, heillä on kaukokaipuuta. Se oli muodissa 1920-luvulla. He haaveilevat valtamerilaivasta, jolla menisivät Amerikkaan keittäjäksi tai Chicagoon seikkailemaan ja jopa kaukaisesta Etelämeren saaresta, jossa he asuisivat ja heidän ihonvärinsä olisi musta. Monikulttuurisessa Viipurissa kasvanut Mary Marck, Kersti Bergroth, on ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, että minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia yhdistää suomalaisuutta ja monikulttuurisuutta.

Eeva-kirjoissa on eräs ikävä piirre: Etta Penttilää kiusataan kaikissa sarjan kirjoissa lihavuudesta. Hänen kiusaajistaan pahinta, Harri Nevaa, ihaillaan. Harri on luokan köyhin. Vihjaako kirjailija siihen, että Harri kärsii alemmuudentunnetta varakkaitten luokkatovereitten joukossa ja etsii jotakin, jota voi pitää pahempana kuin köyhyys - lihavuutta? Koskeeko se myös hänen äitinsä lihavuutta? Ettaa ei puolusta kukaan muu kuin Etta itse väliin hyvinkin tomerasti. Mutta se ei riitä. Koulukiusaaminen jatkuu lukiossa ja vielä ylioppilaaksi tulon jälkeenkin.

Kun luin Eeva-kirjat uudestaan vuosikymmenien jälkeen, tajusin, että niistä on saattanut alkaa rakkauteni Helsinkiin. Se jatkui Mika Waltarin ja muiden Helsingin kuvaajien kirjoja lukiessa ja sai täyttymyksensä, kun asuttuani Helsingissä vuosikymmenet kirjoitin itsekin nuortenkirjoja, joista useimmissa on keskeisenä vanha Helsinki.

Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin, vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.

Kersti Bergroth oli 29-vuotias julkaistessaan ensimmäisen nuortenkirjansa ja 73-vuotias, kun viimeinen koululaisromaani Kerhon seikkailuja ilmestyi. Hän kirjoitti muistelmansa 87-vuotiaana. Näin Kersti Bergroth on esimerkki kirjailijasta, jolla on pitkä ura, mutta hän rohkaisee myös niitä, jotka ovat aloittaneet keski-iässä. Nykyisenä aikana, jolloin kirjailijatkin elävät yhä vanhemmiksi, Bergrothin kaltainen kirjailija on kannustava esimerkki.

 Anna Amnell: Yhteiskoululaisia Helsingissä. - Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain 2013. Luvussa Kersti Bergroth (Mary Marck)/Lukijat kertovat, sivut 72-76. 
Kuvassa Anna Amnell, taustalla Iisalmen Kaupunginkirjasto (1985)

Kotisivublogini

Helsinki vuonna 1905 Pohjoisrannasta päin, taustalla aurora eli revontulet. Kuva: Matti Amnell, kansikuvaksi kirjaan Anna Amnell: Aurora ja Pietarin serkut. 1993 Kirjapaja

Tämä kuva on poikani Matti Amnellin tekemä kansikuva kirjaan Aurora ja Pietarin serkut (1993), joka kertoo Auroran ja hänen serkkunsa elämästä lukuvuonna 1905-1906 Helsingissä. Olga käy koulua Bulevardilla, Aurora opiskelee taidetta Ateneumissa. Tytöt asuvat Sofia-tätinsä luona Bulevardilla mantelinvärisessä puutalossa. Tytöt ovat luistelemassa Pohjoisrannassa kaupungin luistinradalla. Vieressä on Uspenski, taustalla häämöttävät Johanneksen kirkon tornit, joiden juurella sijaitsevassa talossa kirjoitin kaikki Aurora-kirjani ja muutkin tähän mennessä ilmestyneet kirjani, myös tällä vuosituhannella ilmestyneet, 1500-luvusta kertovat kirjat Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan.

Olen tiivistänyt ja karsinut reippaasti blogejani. Tämä blogi yhdistää aikaisemmat kotisivuni (kolumbus.fi) ja kotisivublogini (12.6.2006-12/2008 Vuodatus) sekä Kirjoituslipasto-blogin. Kävijämittarissa on mukana Vuodatuksessa toiminut kotisivublogi ja tämä blogi. Kolumbuksen kotisivuissa ei ollut koskaan mittaria.

Syksy kaupungissa

Kuva: Anna Amnell (Klikkaa kuvaa ja katso se suurempana, jotta näet syksyisen päivän kauneuden)Syksyblogi on kausiblogini, käytössä syksyisin.