Tytöt lukijoina

Kun olin lapsi, minulla oli tapana kiivetä pikkukaupungin korttelissamme olevan kaksikerroksisen ulkorakennuksen katolle. Sieltä saattoi nähdä kauas. Sieltä näki tien, joka johti maaseudulle, missä olin asunut kouluikään asti. Sieltä saattoi nähdä rautatien, joka vei suureen maailmaan. Yleensä kävi niin, että meidän pihassa asuvan suutarin vaimo tuli ulos ja luutaa heiluttaen huusi minulle: tyttö heti pois katolta!

Kotona äiti lauloi ja kertoi hauskoja juttuja. Hän osasi ulkoa alakouluaikansa runoja ja kertomuksia. Hänellä oli erinomaisen muistin lisäksi myös kaunis lauluääni ja laaja ohjelmisto lastenlauluja, kansanlauluja, viihdemusiikkia ja uskonnollisia lauluja. Hän lauloi yleensä aina töitä tehdessään - mikäli ei jutellut. Meillä elettiin niin kuin italialaisessa elokuvassa, laulettiin, juteltiin ja naurettiin paljon.

Samassa pihassa asuivat myös paikallisen sanomalehden toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa. He asuivat niin kuin muutkin huoneen ja keittiön asunnossa, toimittaja kammarissa ja sisar keittiössä. Heillä oli paljon kirjoja ja lehtiä, joita he säilyttivät ullakolla, ja sain luvan lukea niitä. Opin lukemaan koulussa ensimmäisellä luokalla, ja lukunopeuteni kasvoi huimaa vauhtia, kun aloin ahmia ensin opettajan tallettamia vanhoja lastenlehtiä ja sitten toimittajan arvostelijankappaleiksi saamia kirjoja, jotka olivat kaikki aikuisten romaaneja.

Tuosta ullakosta muodostui minulle Marcel Proustin sanoin oma yksityinen pyhäkköni, jossa pääsin maailmoihin, joihin en olisi päässyt muutoin ja tutustuin ihmisiin, joita en olisi muutoin tuntenut. Kaukaisen maailman tuoksut, maut, ihmiset, eläimet, kulkuneuvot, kodit ja linnat tulivat rikastuttamaan sodanjälkeisen Suomen köyhyydessä elävää tyttöä. Ihminen on sitä, mitä hän lukee.

En ymmärtänyt silloin, että oli tapahtunut jotain aivan mullistavaa ja ihanaa, mutta myös aivan luonnotonta, jotain johon minulla ei ollut alkujaan geneettistä valmiutta. Näin outoja kiemuroita paperilla, ja aivoni oppivat tulkitsemaan ne sanoiksi, ääniksi, tuoksuiksi, kokonaiseksi maailmaksi. Kenenkään ei tarvinnut opettaa minua näkemään tai kuulemaan, mutta minut piti opettaa lukemaan.Minulle piti lukea, jotta haluaisin lukea itsekin. Minulle piti kertoa tarinoita, jotta haluaisin oppia niitä lisää. Opin rakastamaan lukemista.

Ihmisen aivot eivät ole luotu lukemaan. Ihminen oppi vanhoina aikoina tallentamaan tietoa opettelemalla sen ulkoa, niin kuin tekivät kalevalaiset esivanhempammekin. He kehittyivät siinä taitaviksi. Mutta koska aivot ovat joustavat ja pystyvät luomaan uusia yhteyksiä aivosolujen välillä, ihminen vapautui vähitellen ulkoa opettelusta ja oppi lukemaan kirjoitusta. Meni monta tuhatta vuotta, ennen kuin ihmiskunta oppi todella kunnolla lukemaan - ja minä olin oppinut sen elettyäni vasta 8 vuotta. Lukemaan opettelu muutti ihmisen aivoja ja kulttuuria aivan ratkaisevasti.

Viime viikolla opin ymmärtämään aivan uudesta näkökulmasta, kuinka syvällisiä ja ratkaisevia muutoksia lukeminen aiheuttaa ihmisen aivoissa ja kuinka tärkeää lukeminen on ihmiskunnan kehitykselle. Uraauurtavassa kirjassaan Proust ja mustekala (Proust and the Squid) aivotutkija ja kasvatustieteilijä Maryanne Wolf kuvaa lukevan ihmisen aivoissa tapahtuvia muutoksia.

Japanilaisilla ja amerikkalaisilla on erilaiset aivot. Niin on myös kiinalaisella ja vaikkapa suomalaisella. Kiinalainen kirjoitus on erilaista kuin länsimainen kirjoitus, ja Wolfin mukaan kiinalainen käyttää aivan erityisiä hermosolujen yhdistelmiä lukiessaan. Samalla tavalla sumerilaisen nuolenpääkirjoituksen lukijan aivot olivat funktionaalisesti aivan erilaiset kuin nykyihmisen aivot. Tämä oli minulle aivan uutta.

Ratkaisevan tärkeää siinä kirjassa oli meidän seminaarimme kannalta ja lasten kannalta se, että meidän tulisi tajuta, että lukemisesta on tulossa uhanalainen asia. Aivan kuten ulkoa opettelu tuli tarpeettomaksi kirjoituksen keksimisen jälkeen, on vaarana, että lukeminen, todellinen syventyvä lukeminen, heikkenee tai jopa katoaa. Se tulee aiheuttamaan suuria muutoksia ihmisen aivoille ja ihmisen kehitykselle.

Tietokoneesta voi saada hetkessä pinnallista tietoa. Sen hankkiminen ei vaadi syventymistä, siinä ei laiteta persoonallisuutta mukaan. Lukemisesta voi tulla vain satunnaisesti käytettävä apukeino, jolla hankitaan tietoa, johon ei liity mitään tunteita, ei värejä, tuoksuja.

Professori Wolf on aivotutkimuksen ja kasvatustieteen tutkija, lukemisen asiantuntija. Hän korostaa sitä, että vanhempien tulisi puhua lastensa kanssa, lukea heille, jotta heidät pelastettaisiin lukijoiksi, kulttuurin säilyttäjiksi. Vanhemmilla on nykyään tapana hankkia lapsilleen kaikki mahdolliset laitteet tietokonetta varten. Hyvä niin, mutta sitä ennen lasten pitäisi tulla ”lukijoiksi”, oppia lukemaan bitekstuaalisesti, multitekstuaalisesti, jotta he voisivat olla sekä lukijoita että digitaalisen tiedon käyttäjiä.

PROUST AND THE SQUID
The Story and Science of the Reading Brain
By Maryanne Wolf

Alustus Tytöt lukijoina -seminaarissa Turussa. Turun kirjamessut 2007