Blogisisko ® Anna Amnell: Haastattelu Suomen Maakuntakirjailijat Ry:n Rovins...

Blogisisko ® Anna Amnell: Haastattelu Suomen Maakuntakirjailijat Ry:n Rovins...: Haastattelu Rovinssi-lehdessä. V.W.: Pöytälaatikosta kirjailijaksi – yhdellä klikkauksella. Anna Amnell - Rovinssi 4/2013, sivut 29-30....

Yhteiskoululaisia Helsingissä. Mary Marckin Eeva-kirjat

Yhteiskoululaisia Helsingissä

Anna Amnell

Lapsena luetun kirjan vaikutuksen huomaa myöhemmin, ehkä vasta aikuisena. Vaikuttajan ei tarvitse olla yksi kirjan henkilöistä, se voi olla ihmisryhmä. Tällaisia olivat helsinkiläiset yhteiskoululaiset Mary Marckin Eeva-kirjoissa. Heidän joukossaan oli kaksi tyttöä, joilla oli kirjailijanhaaveita kuten minullakin jo lapsena, mutta en millään tavalla samaistunut heihin.

Luin Eeva-kirjat koululaisena, nähtävästi kansakoulussa ja oppikoulun ala-asteella. Lukaisin ne ehkä myöhemminkin, kun pikkusiskoni lukivat niitä. Pidin niissä kuvatusta koululaisten välisestä ystävyydestä ja taloudellisesti sekä emotionaalisesti turvallisesta kotielämästä. Mary Marckin kirjojen Helsinki sekä keskiluokan ja yläluokan tilavat kodit olivat eskapismia, mutta myös rohkaisevaa optimismia: jos käyn koulua, minäkin voin muuttaa Helsinkiin, minulla ja minun lapsillani voi olla samanlainen koti.

En halunnut lukea kirjoja köyhistä pula-ajan tytöistä, jotka asuvat uneliaassa pikkukaupungissa ja käyvät tyttökoulua. Minusta olisi ollut hauskaa olla yhteiskoululainen ja asua Helsingissä. Tunsin, että pikkukaupungissa asuminen, köyhyys ja tyttökoulu typistivät maailmaani. ”On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi”, kirjoitti 14-vuotias Eeva Norma päiväkirjaansa. Kirjat olivat minulle ovi avaraan maailmaan.

American Field Service -vaihto-oppilasvuonna sain olla vuoden yhteiskoulussa ja Amerikkaan lähtiessäni kävin ensi kerran Helsingissä. Mary Marckin Eeva-kirjat olivat olleet minulle eskapismia pois pikkukaupungista. Matkustaessaan setänsä luo maaseudulle Eeva ajattelee, että siellä on ”Pieni surkea luminen asema”.  Hän pohtii: ”Tuntui kummalliselta ajatella, että noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka vuodesta vuoteen istuivat täällä erämaassa ja näkivät sen muuttuvan valkeaksi ja sitten vihreäksi ja sitten taas valkeaksi ja katsoivat ulos pienistä ikkunoistaan junan kulkiessa ohi. – Ei, sellaista elämää hän ei kestäisi ainoatakaan päivää.” Samalla Eeva tajuaa, että hänen ihailemansa Topelius ei tarkoittanut Suomella Aleksanterinkatua vaan maaseutua.

Ensimmäinen maailmansota on käynnissä ensimmäisten Eeva-kirjojen ilmestyessä. Suomi on nuori, kun Mary Marckin Eevan luokka elää Helsingissä turvallista keskiluokan lasten elämää. He käyvät soittotunneilla, kuuntelevat gramofonilla Tonava kaunoista ja menevät katsomaan mykkäelokuvia. He ahmivat suklaata, käyvät Fazerilla syömässä leivoksia ja tekevät rekiretkiä maaseudulle. Insinöörin tyttö Eeva saa joululahjaksi kameran, mutta lahjat ovat yleensä omatekoisia ja vaatimattomia.

Nuoren valtion koululaisilla on energiaa ja optimismia, he ovat ihanteellisia ja isänmaallisia ja haaveilevat tekevänsä jaloja tekoja. He ovat reippaita ja ahkeria tyttöjä ja haluavat hankkia itselleen kunnon ammatin. Joku heistä haluaa kotiäidiksi, kaksi kirjailijaksi tai toimittajaksi. He suunnittelevat elämäänsä. Perhe on heille hyvin tärkeä.

Eeva-kirjojen keskeisiä asioita ovat Helsinki, oma koululuokka ja oma perhe. Helsinki on kuin yksi kirjan päähenkilöistä. Helsinkiläiset koululaiset matkustavat raitiovaunulla, menevät ”Kaivopuistoon nauttimaan luonnosta ja ”Helsinki säteili talvisen valkeana auringonpaisteessa”. Penkkareissa ”mentiin pitkin Espaa ja hurrattiin” aivan kuten nykyajan Helsingissäkin. Eeva ylistää Helsinkiä ja helsinkiläisiä: ”minä rakastan tuntemattomia helsinkiläisiäkin. Kun istun raitiotievaunussa enkä tunne siinä yhtään kasvoja, silloin elämä tuntuu salaperäiseltä ja ihanalta”. Hänen luokkatoverinsa Hertta on valmis vaihteluun: ”Joskus Helsinki on minusta kuin käsiraudat käsissäni ja nenäliina suussani”. Lyhyellä Lontoon matkallakin Eeva ja Hertta ovat kuitenkin sitä mieltä, että eivät tahtoisi elää muualla kuin Helsingissä.

He ovat oman aikansa nuoria, he kättelevät toisiaan, niiaavat aikuisille ja pitävät opettajista, jopa ihailevat heitä. He pohtivat yhteiskunnan epätasa-arvoa, mutta viktoriaaniseen tyyliin, jota on heidän hyväntekeväisyytensäkin. He edustavat yhteiskunnallisesti vain pientä prosenttia silloisesta Suomen kansasta, josta suurin osa asui maaseudulla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. He tuntevat vain kesähuvila- ja kartanomaaseudun. Heidän kodeissaan on palveluskuntaa, johon suhtaudutaan ystävällisesti ja kohteliaasti mutta pitäen etäisyyttä, kuten meidän aikamme ihminen suhtautuu vaikkapa ravintolan henkilökuntaan.

Nuortenkutsuilla syödään voileipiä ja jäätelöä ja juodaan kahvia tai mehua. Siellä esitetään lausuntaa, laulua ja pianomusiikkia. Sähkövalo merkitsee vielä 1920-luvullakin romantiikkaa: ”Hertalla oli aivan kuin sähkövalaistus sisässään” Ossin mielestä ”Ei mikään ollut niin miehekästä ja oppinutta kuin vihreä kirjoituslamppu”.

Vihreäkupuinen kirjoituspöydän lamppu on noussut arvossaan, ja Eevan arvostama kodikkuuskin on nousussa pienin muutoksin: ”Huoneessa täytyy aina olla ihmisiä, jotka ompelevat, muuten ei siellä ole kodikasta. Herrat ovat aina kolkon näköisiä – ainakin ne, jotka eivät tupakoi”. Nämä tytöt olisivat rakastaneet käsityöblogeja. He kaipaavat vanhoissa romaaneissa esiintyvää ääneen lukemista, jota kaivataan nykyäänkin.

Vaikka nämä tytöt asuvat ”suloisessa” Helsingissä, heillä on kaukokaipuuta. Se oli muodissa 1920-luvulla. He haaveilevat valtamerilaivasta, jolla menisivät Amerikkaan keittäjäksi tai Chicagoon seikkailemaan ja jopa kaukaisesta Etelämeren saaresta, jossa he asuisivat ja heidän ihonvärinsä olisi musta. Monikulttuurisessa Viipurissa kasvanut Mary Marck, Kersti Bergroth, on ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, että minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia yhdistää suomalaisuutta ja monikulttuurisuutta.

Eeva-kirjoissa on eräs ikävä piirre: Etta Penttilää kiusataan kaikissa sarjan kirjoissa lihavuudesta. Hänen kiusaajistaan pahinta, Harri Nevaa, ihaillaan. Harri on luokan köyhin. Vihjaako kirjailija siihen, että Harri kärsii alemmuudentunnetta varakkaitten luokkatovereitten joukossa ja etsii jotakin, jota voi pitää pahempana kuin köyhyys - lihavuutta? Koskeeko se myös hänen äitinsä lihavuutta? Ettaa ei puolusta kukaan muu kuin Etta itse väliin hyvinkin tomerasti. Mutta se ei riitä. Koulukiusaaminen jatkuu lukiossa ja vielä ylioppilaaksi tulon jälkeenkin.

Kun luin Eeva-kirjat uudestaan vuosikymmenien jälkeen, tajusin, että niistä on saattanut alkaa rakkauteni Helsinkiin. Se jatkui Mika Waltarin ja muiden Helsingin kuvaajien kirjoja lukiessa ja sai täyttymyksensä, kun asuttuani Helsingissä vuosikymmenet kirjoitin itsekin nuortenkirjoja, joista useimmissa on keskeisenä vanha Helsinki.

Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin, vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.

Kersti Bergroth oli 29-vuotias julkaistessaan ensimmäisen nuortenkirjansa ja 73-vuotias, kun viimeinen koululaisromaani Kerhon seikkailuja ilmestyi. Hän kirjoitti muistelmansa 87-vuotiaana. Näin Kersti Bergroth on esimerkki kirjailijasta, jolla on pitkä ura, mutta hän rohkaisee myös niitä, jotka ovat aloittaneet keski-iässä. Nykyisenä aikana, jolloin kirjailijatkin elävät yhä vanhemmiksi, Bergrothin kaltainen kirjailija on kannustava esimerkki.

 Anna Amnell: Yhteiskoululaisia Helsingissä. - Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain 2013. Luvussa Kersti Bergroth (Mary Marck)/Lukijat kertovat, sivut 72-76. 
Kuvassa Anna Amnell, taustalla Iisalmen Kaupunginkirjasto (1985)

Anna Amnell: Firenzestä Turkuun

Kuvitus: Matti Amnell
Matkani lastenkirjailijana Italian renessanssista Turun linnaan kesti 20 vuotta tuloksena kolme lastenromaania lyhytkasvuisesta tytöstä ja hänen seikkailuistaan 1500-luvun puolivälin Euroopassa.

Amnell, Anna: Firenzestä Turkuun. - Tyyris Tyllerö 4/2013, sivut 7-12
vrt Italiasta se alkoi (blogikirjoitukseni vuonna 2005 ja monet muut kirjoitukseni Firenzestä, Ponte Vecchiosta ja Uffizin taidegalleriasta myöhemmin)

Tyyris Tyllerö 4/2013  Päätoimittaja Kari Vaijärvi. Taitto ja ulkoasu Pirre Vaijärvi. 52 sivua. Turku-numeron toimittaja on Ismo Loivamaa. Kuvien valinta ja kuvatekstit: Tyyris Tyllerö.
Samassa lehdessä on myös Anne Volasen kirja-arvostelu kirjastani Lucia ja Luka (2013).
(Klikkaa nuolia kuvan sivuilla ja näet lisää kuvitusta)


Matkani lastenkirjailijana Italian renessanssista Turun linnaan kesti 20 vuotta tuloksena kolme lastenromaania lyhytkasvuisesta tytöstä ja hänen seikkailuistaan 1500-luvun puolivälin Euroopassa. Italian renessanssi alkoi Firenzessä 1300-luvulla ja päätyi 200 vuotta myöhemmin Turun linnaan Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican hoviin. Kylmässä Pohjolassa renessanssin kukka ei ehtinyt elää vuottakaan, mutta sen tuoksu jäi, sen muisto, ja se kiehtoo meitä suomalaisia vieläkin.

 Olin vuonna 1991 kahden viikon matkalla Italiassa. Tein junamatkoja Ravennaan, Firenzeen, Venetsiaan ja kerran puolivahingossa Lorettoon, kun myöhästyin toisesta junasta. Roomassa olin pitemmän aikaa. Niin kuin miljoonat ihmiset ennen minua jouduin Italian lumoihin. Ennen kaikkea kauneus valloitti, nimenomaan Firenzen täydellisyys ja Italian taidemuseoiden ylenpalttinen yli-voimaisuus verrattuna kaikkeen, mitä olin ennen nähnyt.
 Kun seisoin Firenzessä 1500-luvulla rakennetun Uffizin palatsin taidegallerian ikkunan ääressä ja näin Arno-joen, Ponte Vecchion sillan ja ympäristönsä kanssa täydellisessä sopusoinnussa olevan kaupungin, mietin, keitä olivat ihmiset, jotka loivat tällaisen täydellisen kauneuden. Olin kohdannut italialaisen renessanssin.
 Italialainen taideasiantuntija Marco Chiarini kirjoittaa Firenzestä: ”Kaupunki on täydellinen kokonaisuus, johon mitään ei voi lisätä eikä mitään ottaa pois muuttamatta harmoniaa, jonka ihminen on antanut sille kahdeksan sadan vuoden aikana. Tuskin missään muussa kaupungissa liittyvät ihmisen pyrkimys ja luonnon luoma design niin hyvin yhteen.”


 Tutkijat kiistelevät siitä, miksi renessanssi alkoi Firenzessä. Jotkut sanovat, että rutto synnytti renessanssin. Kun se oli tuhonnut kolmanneksen Euroopan väestöstä, ihmiset olivat sisäisesti järkkyneitä ja valmiita uskonnon, taiteen ja tieteen uudistumiseen. Löytöretket avarsivat maailmaa, Bysantin kukistuttua vuonna 1453 oppineet pakenivat Italian niemimaalle lisäten tietoa antiikista. Kirjapainotaito oli keksitty. Sen ajan ihmiset alkoivat ajatella, että heidän aikansa oli erilainen kuin muut aikakaudet. Toisten mielestä se oli paras aika, toisten mielestä pahin. Renessanssi alettiin nähdä siirtymävaiheena keski-ajasta uuteen aikakauteen. 1500-luvun puolivälissä kirjoissa alkoi esiintyä sana Eurooppa.
Muutos oli alkanut Hollannissakin jo 1300-luvulla, ja renessanssi sai erilaisia muotoja Euroopan eri maissa. Suomalaiset olivat olleet eurooppalaisia koko katolisen ajan, nuoret miehet olivat opiskelleet ulkomaisissa yliopistoissa. Italian matkan jälkeen tutustuin tähän murroskauteen lehtien, elokuvien ja kaunokirjallisuuden avulla, kävin museoissa Suomessa ja ulkomailla. Kevyt lähestymistapa sopi hyvin siinä vaiheessa, sillä olin kokopäivätyössä ja kirjoitin nuortenkirjoja 1900-luvun alun Suomesta ja Kanadasta, jossa olin asunut yhdeksän vuotta. Kun kustantajani ei halunnut enää julkaista historiallisia nuortenromaaneja, tajusin, että nyt voisin keskittyä rauhassa renessanssiin.

Matti Amnellin kansi 13-vuotiaan Lucian tarinaan Suomen hertttuan Juhanan aikana.

1500-luku vei mukanaan

 Vuonna 1995 ostin ruotsalaisen sisustuslehden, jossa esiteltiin renessanssityylisiä sisustustekstiilejä. Renessanssista alkoi ilmestyä yhä enemmän lehtiartikkeleita, romaaneja, elokuvia ja tietokirjoja. Keskityin 1500-luvun puoliväliin, joka oli toisaalta vielä keskiaikaa, toisaalta renessanssia. Se oli vastakohtien aikaa, se järkytti ja ihmetytti. Hallitsija määräsi kansalaisten uskonnon. Jos halusi muuttaa uskontoa, täytyi muuttaa pois kotimaastaan. Mentiin katsomaan huvitukseksi, miten rikolli-sia kidutettiin ja teloitettiin mitä julmimmalla tavalla, jopa poltettiin elävältä. Toisaalta tutkittiin matematiikkaa, lääketiedettä ja muita luonnontieteitä, kirjoitettiin runoja ja näytelmiä, sävellettiin ja maalattiin. Alussa tuntui mahdottomalta ymmärtää tuollaisia ihmisiä.
 Tilasin kirjoja, joiden avulla pääsin lähemmäksi 1500-luvun ihmistä. Kuvat olivat myös tärkeitä. Niitä näki museoissa, taidemuseoissa, kirjoissa ja netissä. Aloin kuunnella luentoja Helsingin yliopistossa ja pääkaupunkiseudun kansalais- ja työväenopistoissa aiheina muiden muassa renessanssin nainen, renessanssin tiede, musiikki ja muoti, 1500-luvun Venäjä ja Espoon 1500-luku. Kävin katsomassa arkeologisia esinelöytöjä, joita oli tehty 1500-luvun Helsingissä, Tukholmassa ja Turussa.
 Englannin Tudor-aika oli jossain määrin tuttu jo opiskeluaikani kurssikirjoista, samoin historiallisista romaaneista ja elokuvista sekä tietoteoksista, joita ilmestyi jatkuvasti. Pyrin lukemaan tärkeimmät kirjat 1500-luvusta, erityisesti Englannin ja Ruotsi-Suomen historiasta ja kulttuurista. Väitöskirjat loivat tukevan perustan.
 

Margaretan serkun Vilpun kautta kuvataan Turun koulun ja teinien elämää. Kuva: Matti Amnell

Renessanssia edusti Ruotsi-Suomessa hyvässä ja pahassa Waasojen suku: Kustaa Waasa, monessa mielessä tyypillinen renessanssikuningas, joka suhtautui valtakuntaansa niin kuin isäntä tiluksiinsa ja renkeihinsä ja ryöväsi kirkon uskonpuhdistuksen varjolla. Toisaalta hän edisti maansa sivistystä muuttamalla esimerkiksi Turun linnan asuinpalatsiksi saksalaisten, espanjalaisten ja puolalaisten esikuvien mukaan, palkkaamalla ulkomaisia taiteilijoita ja käsityöläisiä kaunistamaan linnoja. Hän oli myös kutsunut eurooppalaisia oppineita antamaan pojilleen renessanssiprinsseille sopivan ja monipuolisen kielitaidon ja koulutuksen.
Mitä enemmän sain tietää, sitä enemmän innostuin ja ajattelin, että tästä aikakaudesta voisi kirjoittaa jotakin. En suunnitellut alussa lasten- ja nuortenkirjaa, sillä minullakin oli ollut pitkään sellainen käsitys, että lapsuus oli ankeaa aikaa vielä keskiajan loppupuolella, 1500-luvullakin. Ranskalaisen historioitsijan Philippe Ariès’n tutkimusten perusteella oli tehty johtopäätös, että keskiajalla ei ollut lapsuutta ollenkaan. 2000-luvun keskiajanhistoriantutkimus avasi silmäni: Ariès oli ollut tässä asiassa väärässä, jo 1100-luvun jälkeen ymmärrettiin, mitä lapsuus oli. Lapsia kohdeltiin toisaalta lapsina ja toisaalta aikuisina – kuten nykyäänkin. Lapsilla oli leluja ja leikkejä, lauluja, loruja ja kirjoja. He loivat omaa kulttuuriaan. Lapsia rakastettiin ja suojeltiin, heidät vietiin maaseudulle ruttoa pakoon. Heidän kuolemaansa surtiin sekä köyhissä että rikkaissa perheissä. Hautamonumenteissa alkoi esiintyä koko perhe, myös pikkulapsina ja jopa vauvoina kuolleet. Uusi keskiajanhistorian lapsuudentutkimus vapautti mielikuvitukseni.

  Taiteellinen vapaus

Matti Amnellin kansi jatkotarinaan 1562 ja Lucian ja Margaretan pakomatkaan naimakaupan alta.

Eräänä päivänä kävelin olohuoneessa television ohi. Siellä oli menossa ohjelma, jossa lyhytkasvuinen nainen ratsasti. Samassa silmäräpäyksessä näin mielessäni lyhytkasvuisen tytön ratsastavan punaiset hiukset ja vihreä viitta hulmuten renessanssimaisemassa, joka muistutti selvästi erästä toista maisemaa. Olimme Italian matkalla menneet vahingossa väärään junaan ja päätyneet Lorettoon ja siellä vaatimattomaan pizzeriaan, jonka parvekkeelta avautui täydellinen renessanssipanoraama. Oli peltoja, kumpuja, metsiköitä, hedelmäpuita ja rakennuksia. Näin syntyi ”Kyynärän mittainen tyttö” (2004), jonka elämänvaiheissa tiivistyi vähitellen se, mitä olin oppinut renessanssista näinä vuosina. Lucia Olavintyttären vanhemmat elivät yhä käytännössä katolisuudessa kuten muutkin suomalaiset vielä tuohon aikaan, pitivät paaston ja rukoilivat pyhimyksiä. Lucian veli lähti kuitenkin opiskelemaan Wittenbergiin eikä Pariisiin kuten Olavi-herra. Lyhytkasvuisia ihmisiä ryöstettiin ja myytiin, niin oli käynyt Luciallekin. Hänet vietiin Lontooseen vuonna 1559, joka oli merkittävä vuosi. Englanti ja Ruotsi-Suomi kohtasivat, sillä Juhana-herttua oli lähetetty kosimaan Elisabetia prinssi Eerikille ja asui Englannissa miltei vuoden. Hänen seurueessaan oli myös suomalaisia.
Juhana näki, miten eletään Englannin hovissa. Ehkä hänen kunnianhimonsa heräsi silloin, ja tämän ulkomaanmatkan ja saamansa renessanssikoulutuksen avulla hän halusi kehittää Turun linnan aidoksi eurooppalaiseksi renessanssihoviksi, jonne täytyy saada oikea renessanssiprinsessa puolisoksi. Puolalainen prinsessa Katariina Jagellonica oli äitinsä puolelta milanolaista Sforzan ruhtinassukua, saanut renessanssiprinsessan kasvatuksen ja toi Juhanan kanssa avioiduttuaan perintökalleutensa ja hovitapansa Turkuun.
Lucian kotona Hämeen linnan lähellä fiktiivisessä Kuuselan kartanossa huomattiin muutos:
 – Suuri maailma tulee nyt tänne pohjolaan, sanoi Olavi-herra innoissaan. – Oppineita, hovimiehiä ja musikantteja saapuu hoviin kaukaisista maista. Herttuakunnassa alkaa uusi aikakausi, oikea kukoistus, renessanssi. Saamme olla siinä mukana, kun muutamme Turkuun.

Isä Olavi vastaa Kustaa Vaasan pyyntöön saada Lucia hovikääpiökseen.

1500-luvun Turkua oli vaikeaa kuvitella nykyajan Turun perusteella. Lähimmäksi vanhan Turun maisemia arvelin päässeeni 1600-luvulla syntyneen kielitieteilijän Daniel Jusleniuksen ihanteellisista kuvauksista. Käydessäni Turun kirjamessuilla 2000-luvun alussa vierailin aina Turun linnassa ja otin siellä paljon valokuvia. Juhanan renessanssihovin pienoismalli oli erittäin havainnollinen. Kävin myös Aboa Vetus –museossa, jossa esiteltiin 1500-luvun kaupunkia. Linna alkoi elää mielessäni, samoin kaupunki. Turun museokeskuksen tutkija Salme Kotivuori luki käsikirjoitukseni jo varhaisessa vaiheessa ja sain häneltä neuvoja.
Koin Turun heti aidoksi eurooppalaiseksi kaupungiksi ja ihastuin siihen. Päättelin, että sen täytyi muistuttaa muita keskieurooppalaisia kaupunkeja, olihan siellä ollut aina saksalaista väestöä ja muitakin ulkomaalaisia. En millään uskonut, että Turku olisi ollut muita eurooppalaisia kaupunkeja vähäisempi. Museoissa olin nähnyt omin silmin, että arkeologit olivat löytäneet 1500-luvun Helsingistä ja Turusta esineitä, jotka kuuluivat renessanssin elämään. Ulkomaanmatkoilla näin keskiaikaisia kaupunkeja, joiden avulla saatoin eläytyä 1500-lukuun. Niistä lähinnä on Tallinna, jossa kävin usein. Pääsin asumaan Berliinin kirjailijaresidenssiin, tutustuin Berliinin erinomaisiin museoihin ja tein matkan Wittenbergiin, jonne Lucian perhe päätyy renessanssihovin saadessa traagisen lopun.
Viimeisimmän kirjani kannalta viime hetkellä, kun kirja oli ollut jo pari vuotta oikeastaan valmis, luin: ”Keskiajan Turku oli puhtoinen pienoismetropoli. Mielikuva sottaisesta, sokkeloisesta ja sattuman-varaisesti syntyneestä tuppukylästä saa huutia tuoreessa väitöksessä. Liisa Seppäsen mukaan Turku oli jo keskiajalla eurooppalaisiin kaupunkeihin vertautuva kansainvälinen pienoismetropoli” (Jouni Koutonen: Keskiajan Turku oli puhtoinen pienoismetropoli YLE/Uutiset/Kulttuuri 30.11.2012). En ole sen jälkeen surrut kirjani julkaisun viivästymistä. Kirjani valmistui juuri sopivaan aikaan, sillä ehdin saada virallisen todisteen Turun kunniasta. Seppäsen väitöskirja on netissä luettavissa. Tutkimus auttoi luomaan maailman, jossa kirjan henkilöt elävät, lumiset kentät ja jäätyneen meren, talot, linnan ja kaupungin, ihmisten vaatteet ja ruoan, ilmaston. Se auttoi luomaan myös historialliset henkilöt, jotka vaikuttavat toiminnallaan kirjan fiktiivisten henkilöiden elämään ja aiheuttavat lopulta Turun renessanssihovin ja turkulaisten kukoistavana alkaneen renessanssielämän loppumisen. Taiteellista vapautta olen käyttänyt fiktiivisten henkilöiden luomisessa muistaen koko ajan, että tietyt asiat voivat tapahtua vain tiettynä aikakautena. Kun tietää mahdollisimman paljon siitä, millaista oli, on vapaa kuvittelemaan. Aina tietenkin jää virheitä, ja uusi tutkimus tuo esille uusia tietoja.
Kirjaani on tuonut oman osansa myös genetiikka, johon perehdyin välillä. Se lienee vaikuttanut osaltaan päähenkilön luomiseen. Lucia Olavintytär ja Luka Dalmatialainen ovat erittäin lyhytkasvuisia. Heillä on perinnöllinen kasvuhormonin häiriö, jota ei voitu 1500-luvulla parantaa. Luka on Venetsiasta, mutta hänen sukunsa on kotoisin nykyisen Kroatian alueella olevalta Krk:n saarelta. Krk:n saaren lyhytkasvuiset ovat merkittävä tutkimuskohde nykyajan genetiikassa, sillä he ovat harvinaisen pitkäikäisiä. Luin Kroatiasta, kun lähisukulaiseni muutti työnsä vuoksi Kroatiaan, josta en tiennyt mitään aikaisemmin. Ilman häntä ei olisi Lukaa. Monet kirjoittavat tutkimuksistaan väitöskirjoja. Joskus aikaisemmin sellainen olisi kiinnostanut minuakin, mutta olin kirjoittanut 1900-luvun alustakin lapsille. Ehkä olen kirjoittanut lapsille kiitollisuudesta kaikkia niitä kirjoja kohtaan, joita sain lukea lapsena ja nuorena ja jotka ovat teh-neet minusta sen ihmisen, joka olen nyt.

 Lucian tarina saa uusia ulottuvuuksia trilogian päätösosassa, joka on edeltäjiensä tapaan tarkkaa historiallista kerrontaa. [Kannen kuva: Jan van Hamessen, Die Goldwägerin, bpk/Gemäldegalerie, SMB/Jörg P. Anders.]

Matka renessanssin kehdosta Firenzestä Turkuun Juhanan hoviin vei minulta 20 vuotta. Siihen sisältyi paljon hauskaa historian elävöittämistä. Kokosin ja sisustin 1500-luvun portinvartijan mökin, ompelin renessanssivaatteet talon 1:12 nukeille, samoin kyynärän mittaiselle Lucia-nukelle ja itselleni. Tutustuin keskiajan ja renessanssin ruokaan ja musiikkiin. Me kaikki voimme kokea pienen renessanssin joka joulu, kun maistelemme jouluruokia ja jouluglögiä, joissa on samoja aineksia kuin renessanssin aikaan ja kuuntelemme vanhaa joulumusiikkia, ehkä luutunsoittoakin. Silloin voimme kuvitella viettävämme hetken Turussa Katariinan ja Juhanan renessanssihovissa.

[Anna Amnellin kirjat: Kyynärän mittainen tyttö (2004), Pako Tallinnaan (2006) ja Lucia ja LUka (2013).]
Olen kirjoittanut jo aikaisemmin blogeissani, mm
Firenzestä se alkoi (Firenzen lumous, 2005 Blogisisko-blogissani)
Arno-joen uoma (2006) kuva Ponte Vecchiosta (Blogisisko-blogissani)
Uffizin taidegalleria (2009 Blogisisko -blogissani)

Vrt  myös vuoden 2014 alussa oleva HS:n matkakirjoitus: Maria Petterson: Firenzen syndrooma. - HS Lauantai/Matka 11.1.2014

Lucia ja Luka

Seitsemäs historiallinen nuortenkirjani.
Lucia Olavintytär, hänen 13-vuotias veljensä Hannu ja Venetsiasta Turun hoviin musikantiksi saapunut Luka Dalmatialainen joutuvat seikkailuihin Juhana herttuan ja Katariina Jagellonican renessanssihovissa Turussa talvella 1562-1563. Taustalla juonivat Eerik XIV ja Iivana Julma. Miten käy Lucian, Katariinan ja Turun? Lisätietoja sisällöstä:  Lucia ja Luka. Lukunäyte 

Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika
(Lucia Olavintytär 3.)
2013 120 sivua

ISBN 978-952-498-842-1
Kannen kuva: Jan van Hemessen: Die Goldwägerin

bpk/Gemäldegalerie, SMB/Jörg P. Anders

Takakannen kuva: Turun Tietokuva

M/V- kuvitus: Matti Amnell
Books on Demand (BoD)  
Hinta: € 19 ⁹⁰ *sis. alv

Information in English

Tällä lomakkeella voi tilata arvostelukappaleita: 

myös kirjabloggaajille, lomakkeeseen tiedotusvälineen kenttään linkki blogiin.

Jos haluat pyytää kirjastoasi ostamaan tämän kirjan, muista mainita myös tuo yllä oleva ISBN-numero
Kirjaa myyvät useimmat nettikaupat ja Akateeminen kirjakauppa (Helsinki, Tapiola ja Turku) Esim.
Suuri Suomalainen kirjakerho

Katso myös: Lucia ja Luka Turun linnan Enemmän kuin 1000 sanaa näyttelyssä.

Mandela-yhteys Aurora-kirjoihini

Kun olin siirtolaisena Kanadassa 1980-luvulla, haastattelin Torontossa asuessani Nelson Mandelan vanhinta tytärtä Makia (Dr Makaziwe Mandela). Hän oli pakolaisena silloisesta rotusortoa harjoittavasta Etelä-Afrikasta ja opiskeli Yhdysvalloissa Fulbright-stipendiaattina. Keskustellessani Makin ja hänen miehensä kanssa kerroin, että Suomestakin lähti sortovuosien aikana pakolaisia Amerikkaan. Asia kiinnosti heitä, ja ajattelin, että se saattaisi kiinnostaa muitakin. Niin syntyivät Aurora-kirjat, jotka kertovat Suomen suuriruhtinakunnasta karkotetun miehen tyttärestä.

Aurora, vaahteralaakson tyttö, 1991 (2. painos 1992)
Aurora ja Pietarin serkut, 1993 (suurlakkovuosi 1905)
Aurora ja villikyyhkysten  aika, 1995
Aurora ja Molly, 1999

Lucia ja Luka Turun linnnan näyttelyssä 2013

Turun linnassa avataan 20.12. näyttely Enemmän kuin tuhat sanaa? Turun linna kirjallisuudessa ja taiteessa. Näyttely päättyy 8.3.2015. Näyttely käsittelee mm. sitä, miten lasta kuvataan linnasta kertovassa kaunokirjallisuudessa.

"Turun linna tuhansine tarinoineen on vuosisatojen ajan innoittanut eri alojen taiteilijoita. Linnan muurien sisäpuolella on kuvattu elokuvia, esitetty teatteria, laulettu ja tanssittu. Rakennus on antanut teemoja oopperoille ja pienempimuotoisille sävellyksille. Kuvataiteilijoille linna on toiminut loputtomana inspiraation lähteenä ja se on esiintynyt jännitys- ja seikkailukertomuksissa, rakkaustarinoissa, lasten kirjoissa ja jopa runoissa. Näyttelyssä pääsee tutustumaan, minkälaisissa oloissa kirjojen sankarit ovat eläneet sekä miten eritavoin linnaa ja sitä ympäröivää maisemaa on voitu esittää."

Kirjani Lucia ja Luka on mukana, ja siitä on esillä myös seuraava ote:

Naisen pitää osata oikeat naistentyöt. Kun joulunpyhät ovat ohi, otetaan värttinät esille ja ruvetaan kehräämään… Tule tänne, Lucia Olavintytär, niin neuvon sinulle kädestä pitäen, miten neulotaan sukkaa Naantalin nunnien tapaan.

Anna Amnell, Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. BoD 2013

Historiallisia romaaneja lapsille

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että aikuiset kirjojen ystävät ovat historian lumoissa. Entä lapset ja nuoret? Saako heille kirjoittaa historiallisia romaaneja?
Lucia ja Luka  2013 (lue lisää)

Turun kirjamessut 2013 sunnuntaina

I see New York and the Statue of Liberty, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kuva: Marja-Leena Rosola (Markkula)

Kuva on otettu hetkellä, jolloin me vaihto-oppilaat näimme laivan kannelta New Yorkin ja Vapauden patsaan ensi kertaa elämässämme. Olin AFS (American Field Service -vaihto-opppilas koko vuoden 1950-luvun lopulla

http://www.afs.fi/fi/vaihto-oppilaaksi

Turun kirjamessut 2013 Sunnuntai Suomen Nuorisokirjailijat A/18
Vaihto-oppilas: Kirjailijoiden vaihto-oppilaskokemuksia Amerikassa.
12.30 Vaihto-oppilas: Anna Amnell (koko vuosi AFS-vaihto-oppilaana) Haastattelijana Tuija Lehtinen.
Olen kertonut AFS-vaihto-oppilasvuodestani Kotisivublogissani ja Blogisisko-blogissani (useita kirjoituksia)

Keskustelen kirjailija Katja Krekelän kanssa kirjoittamisesta
Fiilaten ja höyläten: Keskusteluja kirjoittamisen kiroista ja iloista:
14.30 Fiilaten ja höyläten: Anna Amnell ja Katja Krekelä. Haastattelijana Jade Lehtinen.
(Uusin kirja Lucia ja Luka 2013 BoD, 120 sivua. ISBN 9789524988421
ilmestyy loka-marraskuussa)